I hate you
I love you
My mind is a mess
I want you
I ignore you
What can I do?
I need you beside me
But I don't want you here
Cause all I need is you and me

One star is shining in the sky
Alone...
Like me
I miss you
Oh baby,
how I wish I could crab you in my arms
Kiss your lips
Your neck
Your arms
Your chest
Your belly
Your legs
How I wish you could come back to me
But you can't
You'll never coming back
cause now you live in heaven
cause now you're white and beautiful angel
My angel
My own Guardian Angel

Kuolemisleikki (K-18)

”Kun lasken kolmeen – ”

Linnea kuljettaa sormeaan hellästi, tuskin tuntuvasti pitkin Melissan käsivartta aina leukapieliin asti ja kohottaa tämän päätä saadakseen tytön paljastamaan kaulansa.

”Sinusta tulee kuollut.”

Hän vetää kynnellään viillon kaulavaltimon poikki. Melissan silmissä välkähtää, kun hänen kurkkuaan revitään auki.

”Kuollut?”

”Kuin kivi”, Linnea kuiskaa ja painaa kynsillään huolellisia kuvioita solisluihin. ”Tiedäthän, millaisia ruumiit ovat – ne eivät puhu, eivät vastustele, eivät reagoi millään tavalla, vaikka niihin koskettaisi kuumalla raudalla. Ne vain ovat, pysyvät paikoillaan.”

”Minä tiedän”, Melissa nyökkää ja sulkee silmänsä valmiina kohtaamaan oman valekuolemansa. Linnea painaa oikean etusormensa tämän ohimolle kuin aseen ja huulensa kiinni tämän korvaan.

”Kolme… kaksi… yksi – ”

Kielen naksahdus on merkki ja Melissa rojahtaa lattialle kuin narunsa katkonut sätkynukke. Linnea jää hetkeksi seisomaan tytön ylle ja katselee työnsä tulosta. Ruumis makaa keskellä olohuonetta – sen jalat ovat hiukan koukussa, polvet osoittavat kohti itäseinää ja kasvot ovat kääntyneet samaan suuntaan. Tummat hiukset ovat levähtäneet hajalleen ja katsoessaan tarkkaan Linnea näkee, kuinka veri noruu hitaasti puhtaanvalkoiselle matolle.

Melissan ruutuhame on noussut lattiaan tömähtämisen seurauksena rivosti ylös ja polvistuessaan tytön viereen Linnea vetää kankaan hellästi jalkojen peitoksi. Hän sivelee Melissan kasvoja, jotka hohkaavat vielä hiljalleen niistä pakenevaa elinlämpöä, mutta muuttuvat kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa kylmiksi kuin marraskuu. Rusehtava iho kalpenee, huulet alkavat sinertää – kädet ja jalat kohmettuvat ensimmäisinä. Hiukset sentään pysyvät vielä päässä, Melissan täydellisyyttä hipova kruunu, joka on niin tummaa ruskean sävyä, että sitä voisi hämärässä valaistuksessa pitää lähes mustana.

”Olet niin helvetin kaunis kuolleenakin.”

Ei vastausta. Linnea upottaa sormensa paksuun tukkaan ja vetää; ei reaktiota. Ei tietenkään reaktiota, kuolleet eivät huuda tai vastaa kohteliaisuuksiin hymyilemällä hiljaista, valloittavaa hymyä.

Linnea voisi oikeastaan viettää koko iltansa vain katselemalla paikoillaan makaavaa Melissaa, ihailla tämän siroa vartaloa, verisuonia kämmenselissä, luotireikää ohimossa. Mutta hiljalleen pelkkä ruumiin katselu ei enää riitä kuljettamaan sävähdyksiä pitkin selkäydintä ja silloin Linnea asettaa varovasti kätensä tukemaan Melissaa takaraivosta ja yläselästä. Varoen – kuin tämä olisi hauras posliininukke ja voisi hajota millä hetkellä hyvänsä, vaikka Linnea hyvin tietää hajoamisen alkavan vasta paljon myöhemmin – hän kohottaa tytön rennon yläruumiin itseään vasten ja painaa tämän huulille suudelman.

Linnea tietää kokemuksesta, että vain noin yksi tyttö kymmenestä osaa leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa – yhdeksän muuta antavat heti, jos heitä vain katsoo hieman pidempään kuin muita. Melissa on samanlainen, vastaa aina suudelmiin viivyttelemättä kuin pelkäisi Linnean lopettavan jos hän antaa odottaa itseään vaikka sitten äärimmäisen lyhyen hetken, sadasosasekunnin – tosiasiassa se, että Melissa on nyt hänen käsivarsillaan täysin liikkumattomana eikä osoita eleelläänkään tietävänsä suutelijansa olemassaolosta, saa Linnean jatkamaan yhä hanakammin.

Naisen kädet voipuvat pian ruumiin elopainon alla ja hän asettelee Melissan takaisin matolle laskeutuen itse mukana tämän rintakehän päälle. Hän sivelee varoen kuolleita kasvoja, hiukset pois tieltä korvan taakse, haluaa tuntea kaikki piirteet sormenpäidensä alla.

”Mitähän minä sinun kanssasi oikein tekisin?” Linnea puhelee itsekseen ja koskettaa kylmää nenänpäätä. Silmäkulmat, amorinkaari, leukaaluu, kasvojen lihakset eivät värähdäkään vaikka tätä kuinka kiusaa ja silittelee. Linnea painaa päänsä hiuksiin ja näykkii korvalehtiä, joiden tietää olevan erityisen herkkä kohta tytön kehossa.

Hän antaa käsiensä liukua tummatukkaisen kyljille ja laskee kylkiluiden määrän ohuen paitakankaan lävitse. Sormet saavuttavat kapean lantion ja terävät luut, juuri niistä kohdista Linnea pitää eniten; ihmiskeho on luonnon kaunein tuotos, ihon lävitse kuultavat tukirangan ääriviivat ja äärimmäisyyksiin venytetty puhtaus tekevät siitä mestariteoksen.

”Kun me kuolemme, viimeiseksi jäävät luut”, Linnea sanoo hiljaa itsekseen ja nousee istumaan polviensa päälle. Hän alkaa napittaa auki Melissan valkoista kauluspaitaa, paljastaa tasaista ihoa nappi kerrallaan. Tyttö on jättänyt pukematta rintaliivit päälleen ja se saa Linnean hymähtämään. Hän vetää kankaan pois tieltä nähdäkseen paremmin ruumiin riisumisen paljastamat kohdat.

Hän ei ole koskaan ehtinyt katsella Melissan kehoa niin tarkasti, sillä tämä vetää aina Linnean harmiksi paidan päälleen kun he ovat lopettaneet seksin, naimisen, rakastelun, miten sitä nyt halutaankaan kutsua. Linnea ei osaa päättää, kuinka paljon siihen sisältyy tunnetta vai onko se pelkkää ruumiillista himoa ja nälkää kosketuksille, raadeltua selkää ja hampaanjälkiä rinnoissa. Hän itse viihtyy hyvin alasti myllätyillä lakanoilla, mutta Melissa ei halua antaa hänen nähdä itseään yhtään sen enempää kuin on pakko. Tyypillistä teinityttöjen ujostelua ja aivan turhaan.

Nyt Linnea näkee kaiken sen, mitä häneltä on salattu viimeiset kuukaudet; vasemmassa rinnassa on huomaamatta jäänyt hieman muuta ihoa tummempi läikkä, todennäköisesti syntymämerkki, kylkeä pitkin kulkee pigmenttiläiskiä. Siellä täällä on luomia, ihastuttavin niistä löytyy hyvin läheltä napaa – lähes täydellisen pyöreä, tumma ja hieman suurempi kuin muut. Linnea koskettaa alavatsaan piirtynyttä arpea, todennäköisesti muisto monia vuosia sitten suoritetusta leikkauksesta.

Sellaiset säröt täydellisyydessä viehättävät häntä. Linnea painaa huulensa vasten syntymämerkkiä ja antaa kätensä etsiytyä kohti toista rintaa. Puhtaan estetiikan ihailun lisäksi hänessä alkaa hiljalleen herätä se hyvin tuttu, inhimillinen halu kosketella tytön ruumiista jokaisesta kohdasta, tuntea pehmeät rinnat kämmentensä alla, painaa lanteensa reittä vasten, vetää sisäänsä hiusten ja ihon tuoksu. Ja kuulla Melissan kiihtyvä hengitys, katkonaiset pyynnöt – mutta tämähän on kuollut, lattialla on pelkkä eloton kuori, joka ei henkäise terävästi tai muutu lämpöä hohkaavaksi kasaksi raajoja, kieltä ja kiivaita sanoja. Vaikka Linnea tekisi kaikkensa, hän ei kykene tuottamaan Melissalle minkäänlaista nautintoa.

Rinnalla levännyt käsi alkaa tehdä hidasta liikettä, kieli alkaa hyväillä toista aloittaen syntymämerkistä edeten hitaasti kohti nänniä. Linnea haluaisi vain antautua aisteilleen, mutta hän yrittää silti pitää ajatuksensa kasassa, hillitä itseään, pitäytyä näykkimästä ja imemästä vaikka niin kovasti tekisi mieli. Jotain kunnioitusta sentään, ei Linnea ruumista halua häpäistä, ainoastaan testata hieman.

Miltä se tuntuu, kun iho käy kylmäksi? Katoavatko ihmisestä kaikki ne tutut ominaisuudet, kaikki tuoksut ja maku, kun kuolee?

Melissasta on aistittavissa vielä toistaiseksi mansikkasaippua, jolla tyttö pesi itsensä vain pari tuntia ennen kuolemaansa. Kaikista pyynnöistä ja vihjauksista huolimatta hän ei ikinä antanut Linnean tulla kanssaan suihkuun, vaikka tämä olisi halunnut olla se, joka hieroo omenashampoota paksuihin hiuksiin ja saippuaa yläselkään niin, että keinotekoinen aromi tarttuisi hänenkin käsiinsä.

Linnea nousee sen verran, että saa kiskottua puuvillapaitansa päältään, ja napsauttaa rintaliivien hakaset samalla kertaa auki. Hän hylkää vaatteet matolle ja painautuu paljaan ihonsa koko pinta-alalla vasten Melissaa, tahtoo kerätä ruumiinlämmön viimeiset rippeet itseensä.

Nainen painaa lisää levottomia suudelmia rintoihin ja sitten kaulalle, kätensä hän sujauttaa Melissan niskaan ja painelee nikamia. Rintakehät painuvat toisiaan vasten, Linnean alavatsassa värähtää tuttu polte ja hän nirhaisee tahtomattaankin nuoremman kaulaa hampaillaan. Hänen on pakko antaa käsiensä laskeutua jälleen tutkimaan kehoa, liukumaan vaativina pitkin kylkiä ja lantiota. Pian hän seuraa huulillaan perässä, nuolee kapean polun solisluiden kautta rinnoille, pysähtyy hetkeksi imemään nännejä ja tuntee, kuinka itsehillintä murenee jokaisella edetyllä senttimetrillä.

Melissan liikkeistä tuntui aina nuoruus ja kokemattomuus, hänen kätensä olivat usein väärässä paikassa väärään aikaan ja varsinkin kielityöskentely oli kömpelöä. Alkuaikoina hänellä oli tapana purra Linnean alahuulta suudelmien välissä, mutta se loppui siihen kun vanhempi kerran huomautti asiasta. Tyttö oppi nopeasti, se on pakko myöntää ja kaikesta epävarmuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – tämä sai aina jossain vaiheessa Linnean sekoamaan, vaikka hän ei sitä mielellään myönnä kellekään.

Sillä Linnea on mitä on; aina johtava osapuoli, tyyni ja hallittu, eikä ikinä anna tilanteen luisua pisteeseen, jossa hän voisi menettää kontrollin itseensä ja siihen, mitä on tapahtumassa.

Mutta suudellessaan Melissan vatsaa ja leikkausarpea Linnea unohtaa hetkeksi keskittyä pitämään itseään kasassa ja se lyhyt hetki riittää ylittämään rajat; nuori nainen tulee tietoiseksi kehostaan, joka puolella säteilevästä kihelmöinnistä, alavatsan poltteesta ja kuumuudesta nivusissaan. Tässä puolitietoisessa tilassa hän avaa farkkujensa napituksen ja vetää housut pois jaloistaan, asettuu sitten istumaan Melissan oikean reiden päälle ja liikuttaa itseään vasten sukkahousujen verhoamaa jalkaa.

Hän nojautuu suutelemaan Melissan elottomia huulia, ne ovat hieman raollaan eikä Linnea muista, jäivätkö ne alun perin sellaiseksi vai aukesivatko jossakin myöhemmässä vaiheessa, hakee käsillään paljasta ihoa, rintoja, vatsaa, työntää sormensa sukkahousujen alle ja rullaa niiden yläreunaa alemmaksi koskettaakseen paremmin tytön sisäreittä. Hän tarttuu Melissan polvitaipeeseen ja vetää tämän jalan koukkuun, se hankaa paremmin klitorista ja hetken aikaa Linnean ajatukset kiinnittyvät ainoastaan siihen hyvänolon tunteeseen, joka voimistuu ja laimenee vuoronperään saavuttamatta kuitenkaan missään vaiheessa huippuaan. Hän sulkee silmänsä ja keskittyy muodostamaan mielikuvia verkkokalvoilleen.

Jos Melissa eläisi, Linnea antaisi tytön nuolla rintojaan ja painaisi sitten tämän päälakea vihjaavasti, jotta tämä ymmärtäisi laskeutua alaspäin hänen kehollaan ja haudata lopulta kasvonsa haaroihin. Mutta Linnea on tappanut rakastajansa eikä hänellä ole kuin liikkumaton ruumis ja kasa muistikuvia siitä, miltä Melissan kieli tuntuu jalkojen välissä.

Kuin automaattisena, lihasmuistiin painuneena liikkeenä Linnean käsi liikkuu sisäreittä pitkin alushousujen alle. Hän hyväilee hetken karvoitusta ennen kuin ymmärtää, että jotain on pielessä; kämmenselkää vasten painuva kangas on kostunut. Kuolleet eivät kiihotu. Linnean sormet osuvat häpyhuulten väliselle herkälle alueelle ja silloin hänen allaan makaavan ruumiin huulilta karkaa sarja epämääräisiä ääniä, epäonnistuneesti tukahdutettuja voihkauksia ja ne riittävät särkemään heidän ylleen langenneen illuusion.

Linnea vetää kätensä hieman vastahakoisena pois ja siirtyy kauemmas Melissasta, jonka silmät ovat nyt auki ja paljas rintakehä kohoilee kiivaan hengityksen tahdissa. Vanhemman sisällä läikähtää julma itsetyytyväisyys; hän tiesi, ettei Melissa kestäisi kauaa hänen kosketuksensa alla, vaikka yllättävän pitkän aikaa siinä silti meni. Ilmeisesti tyttö pystyy kyllä hillitsemään itsensä, jos vain niin haluaa.

”Linnea, etkö sinä voisi – ”

Melissa on kääntänyt silmänsä suoraan häneen ja ilme on pyytävä. Linnea vilkaisee nopeasti tämän levitettyjä jalkoja, mutta pudistaa päätään.

”Ei, me sovimme, että vain niin kauan kuin pysyt roolissasi.”

”Mutta leikki loppui jo”, Melissa anelee ja kierähtää ketterästi polvilleen. Hän konttaa umpeen sen pienen etäisyyden heidän välillään ja asettuu istumaan hajareisin toisen syliin. Tummat hiukset valuvat pitkin selkää ja kasvoilla on viaton ilme.

Linnea yrittää työntää tytön kauemmas itsestään. ”Säännöt ovat säännöt, Melissa, sinä hävisit, putosit roolistasi etkä saa tänä iltana yhtään enempää.”

Tyttö kohottaa kulmakarvojaan kuin olisi yllättynyt vanhemman puheista. ”En vai?”

Hän lausuu sanat hitaasti ja äänellä, jonka takaa kuultaa huonosti peitelty huvittuneisuus. Pieni käsi työntää Linnean kehoa hieman alemmas, hän joutuu laskemaan kämmenensä vasten lattiaa saadakseen tukea, ja Melissa painaa päänsä kumaraan. Hiukset valahtavat tielle peittäen näkyvyyden, mutta pian jokin kuuma ja kostea koskettaa Linnean rintaa.

”Melissa, minä tarkoitin sitä – ” Linnea aloittaa, mutta lause katkeaa huulien sulkeutuessa nännipihan ympärille. Melissan selkäranka muodostaa kauniin kaaren, tyttö liikkuu hieman hänen sylissään ja sivelee sisäreisiä sillä tavalla, että Linnean on suljettava silmänsä.

”Älä viitsi, en tosiaan halua… sinun on aivan turha, minä…”

Hänet hiljennetään suudelmalla ja Linnea raottaa huuliaan. Hyvä on, menkööt sitten. Hän antaa periksi – mutta ainoastaan tämän kerran.

Pidän lipun korkeella...
Mielialan tasasena.
Suren, koska se auttaa..
Selvitän päätä.
Järjestän itselleni tekemistä.
Muistelen hyvällä.
Rakastan.
Itseäni ja muita.
Annan rakkauden näkyä.
Vaikka se tarkoittaiskin surua..

Kiitokset inspiraatiosta ihanalle Ellalle, joka kuuntelee ja yrittää aina lohduttaa mua. Samalla muistellen rakasta Sasuani, joka liitelee nyt kauniina enkelinä tuolla jossain ja suojelee minua ylhäältä käsin. Tuun aina rakastamaan sua, enkä koskaan unohda sua. Pysyt aina sydämessäni rakas <3

Enkelit ja demonit, suojatit ja tuomitut

Olen joskus kuullut jonkun miettivän, miltä kuoleminen tuntuu. Hänen olisi pitänyt kysyä sitä minulta, sillä minulla on kokemusta asiasta - olen kuollut kahdesti. Ennen ensimmäistä kuolemaani olin kaikin puolin tavallinen. Olin töissä vanhainkodissa, töistä kotiin päästyäni poikkesin ruokakaupan kautta ja annoin aina ovella kerjäävälle miehelle vaihtorahat, joskus enemmänkin jos varaa oli. Minut erotti muista ihmisistä se, että haluni auttaa muita oli suuri, olin joskus kokenut elämäni tarkoitukseksi muiden auttamisen. Myöhemmin se paljastui myös kuolemani tarkoitukseksi, sillä eräänä päivänä kaupasta kotiin kävellessäni raskaita muovikasseja kantaen metsiköstä eteeni ilmestynyt mies varasti rahani ja puukotti minua jättäen sitten kadunvarteen kuolemaan. En pistänyt hänelle vastaan, ajattelin hänen olevan köyhä ja tarvitsevan ruokaa lapsilleen, mutta silti hän tappoi minut, vaikken sormeanikaan nostanut niin sain kolme kivuliasta iskua vatsaani. Myöhemmin syytin omaa sinisilmäisyyttäni ja sitä, että olin ollut typerä ja oikaissut metsän kautta iltamyöhään.

Kuoltuani minusta tuli suojelusenkeli. Valitsin juuri syntyneen lapsen, jonka koko elämän ajan pysyin hänen vierellään, ohjasin alussa pienet askeleen oikealle polulle ja lopuksi tuin kuihtunutta vartaloa parhaani mukaan sen tullessa määränpäähänsä. Olin paikalla ensimmäiset ja viimeiset askeleet, tuin, ohjasin, suojelin. Valitsin suojatikseni aina pienen tytön, sellaisen jossa oli silmissäni jotain erityistä. Ja jokaisesta heistä kasvoi vahva nainen, he kaikki olivat minun prinsessojani, vaaleita keijukaisiani, pieniä ja siroja tyttösiäni. Kaikki paitsi viimeisin, Carolyn. Hän oli erilainen.

Valitsin hänet samoin kuin muutkin tytöt, heti syntymän jälkeen. Olin jo päättänyt siirtyä seuraavan luokse, kun Carolyn kiinnitti huomioni. Hän ei syntyessäänkään itkenyt, oli vain hiljaa ja tapitti kätilöitä silmillään joissa oli jo silloin jotain merkillistä - unelmoiva utu ja terävä tahto loivat erikoisen yhdistelmän. Hänet jouduttiin pistämään itkemään, jotta tiedettäisiin onko tyttö kunnossa, ja kevyeen nipistykseen vastaava kimeä parkaisu liikautti jotain sisälläni. Palasin välittömästi takaisin, tuo tyttö oli minun.

Hänestä tuli silmäteräni, kaikista tärkein suojateistani. Vaikka en tahtonut nostaa häntä jalustalle jo kuolleiden tyttösteni ohi, en mahtanut itselleni mitään. Tuossa tytössä oli jotain sellaista, joka sai uuden kiihkon syttymään sisälläni, joka sai minut varjelemaan häntä entistä tarkemmin. Pidin hänen kädestään kiinni kun hän käveli muhkuraista hiekkatietä, puhalsin sekä henkiset että fyysiset haavat kuntoon, lauloin hänet uneen ja pidin silmällä tarkemmin kuin ketään muuta koskaan ennen. Tytöstä kasvoi pulleakasvoinen pienokainen, ja vaikka hän ei ollutkaan kuin aiemmin holhoamani kiharapäiset sirot ballerinat, hän oli silti kauniimpi kuin yksikään heistä. Hän oli ainoa, jota katsellessani sisimpäni valtasi lämpö, ainoa jonka kanssa tunsin itsekin taas eläväni. Hän oli minulle niin tärkeä, ettei kukaan voisi sitä koskaan ymmärtää.

Oli vain yksi asia, miltä en voinut pientä tyttöäni suojata. Saatoin varjella häntä kolhuilta, suojella onnettomuuksilta, varjella pahoilta ihmisiltä, mutta yhdeltä en häntä voinut pakoon viedä: demonilta, hirviöltä, pirulta, saatanalta, pahuudelta. Siltä ei voinut yksikään enkeli lastaan suojella, ei vaikka kuinka olisi tahtonutkin. Jokaisen ihmisen sisällä oli demoni, mutta yleensä se aiheutti vain pieniä huonoja tapoja, kuten valehtelua, itsekkyyttä, tahdittomuutta tai vihamielisyyttä. Joillain ihmisillä se kuitenkin aiheutti pahempaakin, murhanhimoisuutta tai totaalisen sekoamisen. Sellaiset ihmiset, joiden demoni oli liian vahva, usein siirsivät osan siitä jollekin toiselle tekemällä jotain pahaa - murhaamalla, haukkumalla, millä tahansa henkistä tai fyysistä vahinkoa aiheuttavalla tavalla. Muiden demonit eivät kuitenkaan vaikuta siirrettyyn ihmiseen samalla tapaa kuin alkuperäiseen omistajaansa, vaan ne aiheuttavat itsetuhoisuutta, ne eivät pidä uudesta omistajastaan vaan tahtovat tämän tekevän itselleen pahaa. Minun ei olisi kuulunut tietää tätä kaikkea, enhän edes nähnyt koko vastenmielisiä olioita, mutta minulle kävi niin, että pienokaiseni joutui muiden demonien vastaanottajaksi. Enkä voinut kuin katsoa vierestä, kun tyttöä kiusattiin ja nälvittiin tämän pulleuden takia, en voinut kuin kuivata kyyneleet ja toivoa parasta. Toivoa olevani tarpeeksi vahva pitämään hänet kunnossa. Ihminen ei voi tehdä itsemurhaa niin kauan kuin enkeli on hänen suojanaan, mutta useimmat enkelit kiintyvät suojatteihinsa niin, että ahdistuvat heidän ahdingostaan ja lopulta jättävät lapsensa yksin ajatellen, että heidän on parempi päästä kärsimyksestään. Silloin demoni ottaa vallan.

Epäoikeudenmukaisuuden nimissä enkeli ei tietenkään pystynyt tappamaan itseään - tai pystyi, yhdellä keinolla. Pelastamalla kuolevan ihmisen, jolloin veroksi kuolema tappaa enkelin. Totuus oli julma, epäoikeidenmukainen, kylmä, mutta silti aivan liian helppo ymmärtää - eikö kaikki tässä maailmassa ollut sellaista?

Minä päätin, että niin ei käy. Jotkut ihmiset olivat niin vahvoja, että pystyivät taistelemaan pahuutta vastaan, ja minä toivoin kovasti että minun tyttöseni olisi yksi heistä. Hänestä kasvoi nuori nainen, mutta muutaman vuoden aikana hän muuttui kovasti. Hymy pyyhkiytyi pois kasvoilta, hiukset värjäytyivät mustiksi ja roikkuivat silmillä, jotka oli mustattu kajalilla, vaatteet olivat tummia, keho laihtui kapeammaksi kuin olisin voinut koskaan kuvitella, kaikki ilo oli poissa. Annoin sen tapahtua, ajattelin hänen olevan tyytyväinen itseensä kun sai olla erilainen. Mutta olin typerä, kun en huomannut sitä - itsetuhoisuutta. Tyttöseni kasvoi vihaten itseään, vihaten maailmaa, vihaten elämää.

Veri virtasi tytön käsivarrella, kun hän painoi veitsen toistumiseen luunvalkealle iholleen. Kyyneleet valuivat poskilla levittäen tumman ripsivärin viiruiksi kasvoille, epätoivoa huutavaksi maalaukseksi elävälle paperilleen. Veitsi upposi tytön ihoon uudelleen ja uudelleen, ei välittänyt vanhoista arvista eikä ranteeseen asti valuvista verinoroista. Se oli säälimätön. En voinut muuta kuin katsella vierestä, kun kaunis tyttöni vajosi taas kerran epätoivonsa syövereihin - se oli toinen asia jolta en voinut häntä suojella, itseltään. Vaikka tuo kaikki oli demonien aiheuttamaa, syytin siitä silti tätä vinoon kasvanutta maailmaa. Miksi minun tyttöseni, miksi juuri hän? Ainoa mitä pystyin tehdä oli pysyä hänen vierellään ja olla antamatta periksi demonin halulle tapattaa hänet, vaikka tytön huulilta usein pääsi epätoivoinen pyyntö kuolemasta, en antanut periksi.

Suojelin itseäni leikkimällä kaiken olevan kunnossa. Samalla huomasin muutoksia itsessänikin, huomasin tavassa jolla tahdoin tyttöäni suojella jotain eriskummallista. Kun hän kuoriutui illalla vaatteistaan, mieleni olisi tehnyt painaa sormeni hänen iholleen, koskettaa edes vähäsen. Hän oli muuttunut paljon, silloin ymmärsin siitä pienestä tytöstä kuoriutuneen nuoren naisen. Kapea vyötärö oli saanut vierelleen leventyneen lantion, rintojen muoto oli pyöreä ja tasainen, kasvonpiirteet aikuismaisemmat. Ikkunasta sisään puskevaa hämärää valoa vasten hänen vartalonsa siluetti oli kauneinta, mitä olin vähään aikaan nähnyt. Annoin itselleni luvan halata häntä nopeasti, kiersin käteni kapean vyötärön ympärille ja laskin pääni olkapäälle. Se tuntui hyvältä, saada koskettaa pehmeää ihoa ja haistaa hieman kukkainen tuoksu sen pinnasta. Mutta tunteeni syvenivät, huomasin alusta asti tuntemani erityisen tärkeyden olevan rakkautta, rakkautta sopimattomalla tavalla. Katselin tytön huulia ja mietiskelin, miltä tuntuisi suudella niitä, katselin kun hän harjasi hiuksiaan enkä voinut vastustaa halua hipaista kiiltäviä, mustia suortuvia, katselin kun hän voihkaisten kosketti itseään ja toivoin omien sormieni olevan hänen sisälleen uppoavien tilalla. Hän oli täydellinen.

Eräänä iltana annoin itselleni luvan käpertyä hänen viereensä nukkumaan. Hänen peiton alta pilkistävä kauniin vaalea olkapäänsä suorastaan kutsui minua koskemaan, kohoileva vartalo tahtoi minun kietovan käteni sen ympärille. Yleensä torkuin polvillani hänen sänkynsä vieressä, joskus pidellen kiinni pienestä kädestä ja karkottaen pahat unet, mutta nyt kipusin varovasti tytön viereen lämpimän untuvapeiton uumeniin. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja painoin pääni hänen niskansa pehmeää ja lämmintä ihoa vasten - ja lähes välittömästi kun huuleni hipaisivat tytön niskaa, hän liikahti levottomasti. Säikähdin ja kavahdin kauemmas tarkkaillen hänen liikehdintäänsä. Voipunut voihkaisu, kyljen vaihto, silmien raotus ja hän tuijotti suoraan minun lävitseni. Tai… minua?

“Kuka sinä olet?” tyttö kuiskasi hiljaa katsellen minua lämpimillä silmillään.

“Sinun suojelusenkelisi, kultaseni”, vastasin ääni täristen ja mietin, miten ihmeessä hän saattoi nähdä minut. Liikahdin levottomasti, kun tytön katse kulki lävitseni tarkkaavaisena. Hän hymähti pienesti.

“Sinä oletkin olemassa”, hän kuiskasi ja kohotti kätensä hipaistakseen poskeani kevyesti. Tunsin kylmien väreiden tanssahtelevan selkäpiilläni.

“Niin”, henkäisin ja koetin saada juoksuun lähtenyttä sydäntäni rauhoittumaan. Eihän minulla edes ollut sydäntä, miten saatoin tuntea sen? Mitä minulle oli tapahtunut?

Tytön sormet kulkivat höyhenenkevyesti kaulallani tunnustellen minua, miettien olinko todella siinä - ja minä mietin samaa. Hitaasti sormet nousivat leualleni, sivelivät ylähuuleni kaarta. “Suutele minua”, tyttö yhtäkkiä käski hiljaa päättäväisyyttä äänessään.

Ehdin vain hengähtää jotain epämääräistä, kun tyttö nojautui lähemmäs. Tunsin hänen hengityksensä kutittelun kasvoillani, olisin voinut laskea jokaisen pilkkeen hänen silmäkulmistaan. Hitaasti nojauduin eteenpäin ja painoin huuleni tytön huulille.

Sillä hetkellä kaikki muuttui - juuri kun huulemme hipaisivat toisiaan, katosin taas tytölle näkymättömään muotoon, ja hän jäi hämmentyneenä istumaan sängylleen. Vilkuiltuaan vauhkona ympärilleen hetken aikaa hän painoi päänsä takaisin tyynyyn ja vaipui uneen. Käperryin varovasti hänen selkäänsä kiinni, mutta enää mitään ei tapahtunut. Pettyneenä suljin silmäni ja kuvittelin, että palanen siivestäni ei juuri ollut katkennut ja kuihtunut toivoni mukana. En ikinä voisi olla ihminen, en ikinä enää.

Seuraavana päivänä yöllinen välikohtaus ei tuntunut vaivaavan tyttöä - joko hän ei muistanut sitä tai kuvitteli sen olevan vain unta. Olin kieltämättä hieman loukkaantunut, mutta ymmärsin silti; enhän itsekään olisi hänen tilanteessaan uskonut minun olevan olemassa. Päivät rullasivat eteenpäin, kuukaudet kuluivat ja tyttö alkoi viettää aikaansa erityisen paljon erään pojan kanssa. Pojalla oli samanlaiset tummat hiukset ja epätoivoinen kaiku äänessään, lävistys kasvoissaan ja kuolemantoivo huulillaan. Hän ei ollut hyvää seuraa minun tyttöselleni, he imivät elämän kuiviin toisistaan vuorotellen. Ja kun surullisin mielin katselin heidän alastomien vartaloidensa kiertymistä yhteen, katkeroituneet ja rikki revityt toiveeni heräsivät eloon, herättivät minussa hylätyksi tulemisen tunteen. Ei hän minua tarvinnut.

Ja niin tein elämäni ja kuolemani pahimman virheen, jätin hänet yksin. Vain pariksi tunniksi ennen kuin palasin takaisin, ja siinä missä tyttöni oli pienoisena kiharapäisenä enkelinä uneen vaipunut, makasi nyt kuihtunut, omaan helvettiinsä vajonnut tyttö ranteet auki viillettynä, unilääkettä suonissa vaarallinen määrä. En voinut muuta kuin istua hänen vierellään ja odottaa kuoleman hiipimistä paikalle, itkien puroa lattialle jonka kuivuneet veritahrat huusivat minulle sen vääryyden määrää.

Samana iltana tiesin tismalleen, mitä minun tulisi tehdä. Etsisin sen pojan, jonka olin nähnyt makaavan tyttöni kanssa, tiesin hänen päätyvän samaan ratkaisuun. Löysin hänet junaraiteen kupeelta enkelinsä kanssa joka oli kuin peilikuva minusta, itki lohduttomana kykenemättömänä pelastamaan lastaan, valinneena saman tien jonka minä valitsin - tai en oikeastaan valinnut, en puhtaasta tahdostani, vaan katkeruuttani erehdyin. Ja sillä hetkellä kun enkeli käänsi selkänsä suojatilleen, juoksin hänen luokseen ja otin omakseni, juuri ajoissa jotta ehdin sysätä pojan syrjään junan edestä ja mennä hänen tilalleen.

Ja niin minä kuolin toisen kerran, kykenemättömänä pelastamaan sitä jonka olisin tahtonut pelastaa. Laihana lohtuna toimi se, että sentään olin pelastanut jonkun, sentään olin antanut sille pojalle vielä tilaisuuden. Tilaisuuden elää, elää niin kuin olisin niin kovasti itsekin tahtonut tehdä.

Katson sinua taas kauempaa.
Sinäkin vilkaiset minua varovasti.
Pelkäät tunteitasi.
Näen sen silmistäsi.
Tiedän kuinka paljon haluaisit sitä,
mutta pelkäät.
Pelkäät menettäväsi kaiken.
Suosion, maineen, ystävät.
Ystävät, jotka eivät oikeasti ole ystäviäsi.
He ovat vain ihmisiä,
joiden kanssa vietät aikaa,
vain siksi, että sinulla olisi joku.
Minä haluaisin olla se joku sinulle.
Haluaisin olla aina vierelläsi.
Lohduttaa sinua suruissasi.
Nauraa kanssasi, kun olet onnellinen.
Mutta sinä et anna minulle mahdollisuutta,
koska pelkäät.

Tänään minä teen sen.
Teen sen kaikkien uteliaiden silmien alla.
Seisot taas tavanomaisessa paikassasi ringissä.
Ringissä, jossa niinkutsutut ystävät puhuvat.
Puhuvat jostain, jolla ei ole sinulle mitään väliä.
Kävelen siihen viereesi.
Huomaat minut ja huulillesi kohoaa hymy.
"En jaksa enää odottaa", sanon ja kiedon käteni ympärillesi.
Menet hieman hämillesi, mutta hymyilet edelleen.
Painan huuleni huulillesi.

Mitä jos?

Mitä jos en enää huomenna olisikaan täällä?
Jos en avaisikaan aamulla silmiäni?
Jos vain jäisin rauhallisena nukkumaan?

Mitä jos löytäisit minut sängyltäni hymyillen?
Jos en heräisikään vaikka kuinka ravistelisit?
Jos en vastaisi Hyvän huomenen toivotuksiisi?

Katuisitko riitaamme?
Muistaisitko hyvät ajat?
Jatkaisitko elämääsi ilman minua?

Yksin...?
Pimeässä...?
Minua muistellen...?

Rakastaisithan minua yhä, vaikka lähtisin?

En tarvii anteekspyyntöi, en selityksiiMulle riitti se et saatoit jättää mut yksin
Just ku oli vaikeeta, just ku olin hajalla
Miten pystyt kattoo ittees peilistä aamulla
Onks sulla hajuakaan miten mua sattuu
En voi sanoo muutaku et täytyy nostaa hattuu
Vedätit mua hyvin, sait mut luottaa
Sun takii tunnen enää pelkkää tuskaa

Mun elämä lähtee taas menee alamäkee
Masennus takaraivossa polttelee
En haluu sitä paskaa mun elämääni takas
Voi kun oisit vielä mun vieressäni rakas
Tiedän ettet maan päälle koskaan enää palaa
Vaikka niin haluisin sua vielä kerran halaa
Pilven päältä varmaan mua taas katselet
Tuhoisilta ajatuksilta rakastasi suojelet
Elämästäin yritän viel löytää jotain hyvää
Että jaksaisin täällä vielä elää
En oo valmis sun luokses tulemaan
Matkaani maan päällä jään vielä jatkamaan

Jos rakastaisit minua oikeasti, olisit vierelläni kun suren.
Jos rakastaisit minua oikeasti, olisit vierelläni kun iloitsen.
Sen sijaan vietät aikaasi muualla, muiden kanssa.
Miksi siis tuhlaisin enää aikaani kaltaisesi kanssa?
Mutta enhän minä voi muuta, minähän rakastan sinua.
Rakkauteni ei vain taida riittää sinulle, eihän?
Miksi siis jatkaisin itseni kiduttamista enää?
En vain voi lähteä, rakastan sinua...
Tiedän, että minun pitäisi ajatella itseäni.
Pitäisi lähteä, sillä sinä rikot sydämeni.
Mutta minä rakastaisin sinua silti.
Rakastan sinua aina...

Kohta...

Kohta tulee taas yks vuosi lisää siitä, kun sä lähdit kauas pois luotani.
Mutta mä tiedän, että missä ikinä oletkin, sulla on parempi olla.
Ja toivon, että tiedät minun olevan täällä ja muistelevan sinua.
Ja toivon, että tiedät minun rakastavan sinua yhä enemmän kuin mitään muuta.
Ja toivon, että tiedät minun säilyttävän hyvät muistot syvällä sydämeni sopukoissa ikusesti.
Tulet aina säilymään sydämessäni rakas <3>

Kyynel vierii poskelle
Kipu tuntuu ontolle
Ei, ei se satuta enää
Pitää olla vahva, se pitää kestää>

Ikuisesti

Vaikka minä lähden, voitte luottaa siihen, että suojelen teitä ylhäältä.
Voitte luottaa siihen, että minulla on nyt parempi olla.
Että minuun ei enää satu.
Että minun ei enää tarvitse kokea tuskaa.
Voitte luottaa siihen, että pysyn aina sydämissänne ja vaikka ette enää nää minua, pysyn ikuisesti vierellänne.
Ikuisesti.>

Tämmönen synty tos viime viikolla kun oli angsti päällä :P

Jos mä vaan voisin
tekisin kaiken toisin
en itkisi enää.
Voiko olla kylmempää
kuin sydämeni jäätynyt yön pakkasessa?
Syytön ja viaton sielu
tahrataan toisetn verellä ja kyynelillä.
Joutuu vaeltamaan yössä pimeässä
kunnes aamu sarastaa ja pimeys
väistyy valon tieltä.
Pian joku löytää vastauksen.
Mutta onko se oikea?
Sitä ei kukaan tiedä
ennen kuin antaa pimeyden viedä.

Kaunis kuin ruusu
jäätynyt maassa.
Kylmä se on
ja eloton.
Niin monet tiet kuljettu
polut tallattu.
Taivaalle maalattu sade piiskaa maan.
Julma se on
ja armoton.
Ei sitä pieni ihminen voi ymmärtää
miten paljon on tuskaa ja ikävää.

Mitä oikeastaan enää odotan?
Eikö tämä painajainen lopu koskaan?
Enää en milloinkaan
voi elämään uskoa.
Voin vain toivoa,
että saisin siivet ja voisin lentää
kauas pois.
Entiset siipeni katkenneet
maahan pudonneet
kuin syksyn lehdet
tuulen mukana pois lentäneet.
Koskaan ei palata voi.

Tuulien teitä

Lasken matkaan leijan kauneimman
Se saa lentää tuulien teitä
Toivo nousee yli ulapan
Anna rauha, varjele meitä
Anna rauha, varjele meitä

Laitan matkaan toiveen kauneimman
Se saa lentää tuulien teitä
Pyyntö kantaa yli maailman
Anna rauha, varjele meitä
Anna rauha, varjele meitä

Tämäkään ei ole omaa tekstiä, mutta tätäkin on tullut laulettua päiväkodissa ja ala-asteella :) Ihana laulu tämäkin <3

Ystäväni on kuin villasukka

Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää
Ja minun ystäväni on kuin niityn kukka, joka saa minut hymyilemään
Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan
Vien sinut katsomaan, miten aurinko laskee puiden taa ja saa taivaan punertamaan

Minä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin
oppia tään maailman paljon paremmin
Kun mä sitten joskus olen aikuinen,
niin toivon, että oppimasta koskaan lakkaa en

Ei ole omaa tekstiä, mutta oli pakko laittaa tää tänne, kun tuli jostain vastaan ja muistan, kun laulettiin tätä joskus pikkusena päiväkodissa tai ala-asteella koulussa. Niin ihana laulu :)<3

Yön pimeinä hetkinä mietin sua
Voisko olla niin, että säkin rakastat mua
Mä mitään muuta toivo niin en
kuin että saisin elää kanssasi hetken jokaisen

Käsi kädessä

Kävelet asemalle luokseni. Näet minut ja hymyilet. Katsot minua, otat kädestäni. "Ei välitetä muiden katseista, sillä me seurustellaan, me rakastetaan toisiamme. Ne ei tiedä mitään tästä" sä sanot ja hymyilet. Lähdet johdattamaan minua kohti suurta kauppakeskusta, joka on täynnä ihmisiä. Tunnen kuinka muut tuijottavat meitä kahta, kahta tyttöä käsi kädessä. Tunnen kuinka puristat kättäni lujempaa. Tajuan, että rakastan sua enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa. Tästä illasta lähtien kävellään käsi kädessä, näytetään rakkautemme. Me. Minä ja sinä, me kaksi tyttöä kävellään nyt ja ikuisesti käsi kädessä ja rakastetaan toisiamme.

Tämmönen pieni tarinanpoikanen syntyi pari vuotta sitten, kun kuulin Jenni Vartiaisien "Ihmisten edessä" kappaleen ekaa kertaa. Ja samana päivänä tapahtui tää kyseinen tarina, kun menin tyttöystäväni luo ja silloin kävelimme ensimmäistä kertaa "käsi kädessä, ihmisten edessä". :D

Menneisyys

Jokainen sana jonka sanoit, poltteli ihollani. Minä olin kaivannut niin paljon ääntäsi. Sitä, kuinka kuiskasit korvaani kauniita sanoja, viettelit mieleni mukaan leikkiisi, joka veisi meidät taivaisiin. Luoja miten olenkaan ikävöinyt sitä.
 Joskus sinä lähdit sanomatta sanaakaan, katosit vain. Silloin taivas itki kanssani, suri kohtaloani. Sitä kuinka jouduin olemaan yksin. Jokainen päivä istuin taloni portailla, katselin ruusupensasta portinpielessä ja kohdistin katseeni jokaisen kuulemani askeleen takia. Vain siksi, että ikävöin sinua.
 Silloin kun ikävä painoi päälleni tummana varjona, mietin karheita taiteilijan sormiasi, suloista, hiemas sekaisin olevaa hiuspehkoasi ja käheää ääntäsi, sekä niitä sinisiä silmiäsi, joihin olin ensisilmäyksellä rakastunut.
 Tapasi puhutella minua, oli ihan omaa luokkaansa. Äänesi suuteli korviani, sormesi tanssahtelivat ihollani ja saivat minut ekstaasiin. Öisin saatoit herättää minut vain sanoaksesi rakastavasi minua.
 Maksaisin mitä tahansa, että saisin nuo yöt takaisin. Että saisin taas tunte sormesi ihollani, henkäyksesi kasvoillani. Mutta en voi. Se on menneisyyttä. Sinä olet menneisyyttä.

Siivet

Ihmisiä ei ole tarkoitettu lentämään
Heidät on tarkoitettu putoamaan
Niin minutkin
Painovoima tarrasi minuun
Johdatti minut noudattamaan iänkaikkista lakia
Tuulenpuuska repäisi kovakouraisesti siipeni irti
Katsoin kuinka valkoiset höyhenet levittäytyivät
ympärilleni lumihiutaleiden tavoin
Ne painoivat minu lempeästi maahan
Ja siihen minä jäin
Lumen keskelle nukkumaan
Nukkumaan ikuista unta

Ikuinen hymy

Minä putosin kohti maata
kuun pienentyessä hitaasti
kyynelten sumentamassa näkökentässäni
Suupielilläni leikitteli hauras hymy
Minä hymyilin
Hymylin vielä silloinkin, kun
pimeys lävisti minut
Keihästi mustana
leimahtavan salaman tavoin
Ja vaikka silmieni katse hitaasti sammuikin
ei kuolema kyennyt pyyhkimään tuota hymyä huuliltani

Mua ei enää kiinnosta
Mä en enää jaksa
Älä tuu mulle itkee,
ku kukaa ei enää auta

Voisitko?

Voisitko ees hetken olla mulle totta?
Voisitko ees hetken teeskennellä, että välität?
Voisitko ees hetken olla mun lähellä?
Voisitko ees hetken antaa mun kuvitella, että miestä tulis jotain?
Ei, ethän sä voi, sillä et edes tiedä kuka mä oon...
Saatat hämärästi muistaa mut keväästä, kun oltiin samalla luokalla,
mutta tuskin ees muistat mun nimeä enää.
Mä sen sijaan tiedän susta paljonkin, vaan pelkään tulla juttelemaan sulle.
Pelkään sun torjuvan mut, nauravan päin naamaa.
Voi kun saisin edes hetken, pienen hetken sun kanssa kahden.
Istuttais rannalla,
katseltais auringonlaskua,
suudeltais,
käveltäis käsi kädessä pois...
Mut se on vaan toive,
uni...
Uni joka ei toteudu koskaan.
Voi kuinka kaipaankaan sua...

Friends?

I'm the chewing gum stuck to your sole
I'm the rain that soaks your trousers
I'm the crumbs in your bed
I'm the shoelace that breaks when you're in a hurry
I'm the rubbish you nforgot to put in the bin
I'm the person who forgets to listen when you talk
I'm the glob of toothpaste on your newly-washed sweater
I'm the song you can't get out of your head
I'm the monotonus sound that wakes you up when you take the morning off
I'm the clothes you've become tired of
I'm the wind that wrecks your hairdo
I'm the food with too many calories
I'm all the people that stare when you're feeling sad
I'm the headache the day after
I'm the telephone that rings when you've just fallen asleep
Will you still be my friend?

Katson kuinka sadepisarat virtaavat pitkin ikkunaa
Niin kuin nää kyyneleet mun poskilla
Sä tulit,
vaan et odotuksia vastannutkaan
Et mun unelmien prinssi ollutkaan

Oli hauskempaa ku aikoihin
Laulettiin, naurettiin, sekoiltiin
Just siks mä rakastan teitä,
mun omia pikkusia
Kunhan ootte mun luona,
kaikki on hyvin


Mulla ei oo ollut pitkiin aikoihin niin hauskaa kun tänään, kiitokset rakkaille Tonille ja Empulle <3

Rakastan sun silmiä
ja tuota lumoavaa hymyä.
Tekisi mieli suudella
noita täyteläisiä huulia.
Jos vain sallit,
sut taivaaseen kantaisin,
hellästi rakastelisin,
pieniin suudelmiin hukuttaisin.
Jäätäis yhdessä unelmiin,
valkeaan, pehmeään pumpuliin,
vaaleanpunaisiin maisemiin.
Ja aina yhdessä oltaisiin,
ikuisesti toisiamme rakastettaisiin.

Taisin rakastua :)<3

Vanhemmat halus mut silmistä pois
Ja etten enää surua tois
Täytyy olla kuten muut haluaa
Ei kilttikään aina kelpaa
Muutu en
Uuden tien valitsen
Kunpa vaan oisin onnellinen

Hieno käännös Summer nights biisistä, Stagen voittaja koulun TYK:in musikaalissa "Silmistä pois"

You don't know

You don't know...
...but I love your hair
You don't know...
...but I love your eyes
You don't know...
...but I love your smile
You don't know...
...but I love your hands
You don't know...
...but I love your tummy
You don't know...
...but I love your legs
You don't know me...
...but I know you
You don't know...
...BUT I DO LOVE YOU BABY!

Mä en koskaan pysty sanomaan
mitä sua kohtaan sydämessäni tunnen

Älä huoli, kaikki kyllä hoituu
Laulaessa huolet helpottuu

Mä rakastan Miraa
Päässäkö viiraa?
Hitto!
Pakko tunteet piilottaa

Ote mahtavasta Stage-musikaalista Aurinko nousee idästä :)
Todella kaunis rakkaudentunnustus

Ikuista

"Meidän rakkaus on ikuista",
sä sait mut siihen uskomaan.
Mut sä valehtelit,
ei se ikuista ollutkaan.
Sä jätit mut yksin,
yksin kylmään maailmaan.
Nyt joku muu sun sanoihis uskoa saa,
suhun luottaa.
Sä sait mun heikon sydämen,
sitten sä rikoit sen.
Ehjäksi sitä en saa,
vaikka kuinka yrittäisin
liimata palasia yhteen.

Aamu sininen
Huone valkoinen
Makaa sängyllä
tyttö tuskainen
Vierellä ystävä istuen
Kyyneleet valuen
Miettien miksi

Valkoisilla lakanoilla
makaa tuo tyttö tuskainen
Keho hauras, hento ja särkyvä
Kädet ristittyinä, toivoen apua
rukoillen tuskansa loppua

Istuu vierellä ystävä
tuhansia kysymyksiä miettivä
peläten pahinta
"Entä jos et siitä enää nousekaan
enkä näe sinua enää milloinkaan,
mitä sitten teen?"

Nousee tyttö tuskainen
katsoo ystävää
silmät loistaen
"Olen ehkä hauras,
hento ja särkyvä,
mutta silti minä nousen,
minä taistelen."

Siipirikko

Pikkulintu sinisiipinen
mikä sinut tänne lennätti?
Lintu sinisulkainen,
minun kämmenelleni?

Siipesi sinisen,
haavoittuneen
sidon kääreeseen.

Tiesitkö lintunen,
että minä auttaisin,
siksikö lensit luokseni?

Siipesi paranee hiljalleen,
tulee eron päivä ja
sinun on aika lentää pois.

Kauniisti laulaen,
minun kämmenelläin,
levität siipesi levälleen,
ilmaannouset ja lennät
takaisin kotiisi,
pesään risuiseen.

Sinua ilolla muistelen,
ulos ikkunasta katsellen,
jos vaikka sinut taas näkisin.

Yksi sydän

Mulle on annettu vain yksi sydän.
Yksi sydän, joka särkyy helposti.
Yksi sydän, jota ei särkyessään voi korjata.
Yksi sydän, jota ei liimallakaan paranneta.
Yksi sydän, johon oon tallettanut rakkaimmat muistoni.
Muistoni, joihin liityt sinä.

En kelvannut

Sulle ei kelvannut mun raidalliset saappaat,
eikä myöskään tennarit,
kirpparilta ostettu marimekon feikkikassi,
yölliset puhelut,
barbie-värityskirjat,
pehmolelut sängyllä,
pikkukyyneleet mun poskilla,
eikä mun takkutukka.

Kasva isoksi,
muutu,
jos haluat minut
Tee minusta ainoasi, poika
Tästä päivästä lähtien
Sinun täytyy oppia virheistäsi
tai minä kävelen pois

Autiotalo

Mä en osannut paremmin rakastaa sua.
Mä tein sen tavallani, miksei se kelvannut sulle?

Sä lähdit, ei susta näy enää jälkeäkään.
Sun lähdön mukana lähdin minäkin,
oon tyhjä kuin autiotalo.

Mä kuljen sieluttomana ympäri kaupunkia,
etsin sua, vaikka tiedän, et sä et oo siellä.

Mä tekisin kaiken toisin, jos vaan voisin.
Mut tehty mikä tehty,
ei sitä saa enää muutettua.

Mä olin tyhmä, luulin oikeesti,
että sä oisit siinä aina.

Ja nyt mun sydän on särkynyt
pieniksi pirstaleiksi.

Kuka korjaisi pienen, haurastuneen sydämen?

Ne sanoo, et mä oon enkeli, vaikkei ne edes tunne mua
Ne sanoo, et mä oon ilonen, vaik ne ei tiedä kuinka mun sisimpään sattuu
Ne sanoo, et mä oon ystävällinen, vaik ne ei tiedä kuinka mä oikeesti vihaan

Ne sanoo, et oon tyhmä, koska oon blondi
Ne sanoo, et oon huora, koska en kulje heidän kanssaan
Ne sanoo, et oon juoppo, vaik en oo ees koskenu alkoholiin

Oon vain pikkutyttö. Haluan elää enkelinä tai piruna.
Ite en voi sitä päättää. Tahdon vain pysyä rakastettuna

Ei hiljaisemmin,
niin hiljaa koskaan
sydän kuiskata voi,
etteikö rakkaus sitä kuulisi.

Silloin

Silloin suutelin sinua, se tapahtui kuten kuvittelin
Silloin pystyin näkemään, että en erehtynyt
Silloin taistelin, että näkisit minut
Silloin huolehdin, että olen tyynysi
Silloin...
Silloin...

Ole huoleti, olen tässä
Aivan lähellä, kiinni sinun elämässä
Nuku vaan ja sitten kun heräät,
en ole täällä enää ja se tekee kipeää
Älä kuitenkaan luovuta,
älä anna surun viedä voimia
Joka hetki olen lähelläsi, ihan vierelläsi
Ja sitten kun aika loppuu, kaikki tummuu
pidän kiinni kädestäsi
Sinu pelottaa kulkee aivan yksin
läpi koko elämän,
mutta olen mielessäsi nytkin,
enkä lähde koskaan sydämestäsi
Elän ikuisesti muistoissa
Ja niin kauan kuin olet maailmassa
Sinun ei ikinä tarvitse pelätä,
sillä minä suojelen sinua ylhäältä,
täältä pilven päältä
Ja varmistan joka sekunti,
et sinulla on kaikki hyvin

Sinulle

Etkö tunne rakkautta,
tätä elämisen jaloa taitoa,
etkö näe kaipausta,
jota katseeni voisi tarjota.
Huomaatko silmäni sumuiset,
kyynelvanan kimalluksen,
jaksatko uskoa huomiseen,
pumpulinpehmeään rakkauteen.

Toivo

Vain yksin hän istui
ei vierellään ketään
Vierii kyynel poskelleen
yksin hän itki
Tuli tuulahdus lämmin,
katseensa hän nosti
Tuli hymy hänen huulilleen,
sillä takaisin oli rakas tullut
Näin silmänsä hän sulki
oli onni hänet vallannut
Mutta kun silmänsä hän avasi
oli rakas jo mennyt
Mut viel toivo oli jäänyt
Toivo onnesta, kanssa rakkaan

Plääh...

Eilen yöllä, ku olin menos nukkumaan ni mulle tuli mieleen runo, mut kun olin saanut valot päälle, vihon eteeni ja kynän käteen ni se oli jo hävinnyt...
Jäi mulle muutamia rivejä mieleen, mut yritä nyt näistä sitten väsät runo:

Onko rakkautta tää, vai harhaa pelkkää?

En yöllä yksin unta saa, sun kuvasi mua vainoaa

En vain saa sua mielestäin, siksi unelmiin mä jäin

Haluun sut, vaan en sua saa ja siksi unelmat valvottaa

Muista minut

En tiedä mistä kirjoittaisin,
mutta toivon,
että lukisit nämä rivit
ja muistaisit minut.>

Miljoona sanaa,
triljoona kyyneltä,
silti mikään ei saa Sinua takaisin.>

Huomaa mut!

Mä pyysin rakkautta, sääliä sain.
Mä tahdoin uskoa, petit sä vain.
Toivon kipinä mukanani jatkoin vain.
En tahdo sua unohtaa, vaikka pakko mun on.
Toivoin onnea, suruun riuduin.
Milloin sä oikeen huomaat mut?>

Kuljen ulkona sateessa,
vesi valuu pitkin hiuksia.
Tuuli puhaltaa kylmästi
ja jossain salama välähti.
Kuulen ukkosen jyrähtävän,
aika tuntuu pysähtyvän
ja tiedän jonkun päättyvän.
Ympärillä kaikki hiljenee
ja maailman värit pimenee.
Elämä ei kestä ikuisesti,
se on vain lyhyt testi.>

Viimeinen kesä

Kesä oli kuuma kauniskin,
kun tajusin, ettet enää palaa takaisin.
Olit ystävä erilainen kuin muut,
toivoisin että takaisin tuut.
Huolet aina jaettiin ja yhdessä naurettiin,
mutta sitten vasta tajuttiin:
Tää kesä viimeiseksi jää
ei, ei me nähdä enää.>

Joskus asiat kasaantuvat kaikki päällekäin,
silloin minäkin niiden alle jäin.
Mut löysin hyvän ystävän,
joka silloin auttoi mua,
nyt joka päivä mä kaipaan sua.

Miks sun piti mennä?
Etkö takaisin vois tulla?
On ikävä mulla,
mut viel luokses en voi tulla.

Itkin paljon, ei siitä tullut loppua,
asioita, joilla ei oisi ollut hoppua.
Liian moni asia täytti mun pään
ja pelkäsin, että niiden alle taas jään.>

Haluan tuntea onnen,
mutta vain Sinun kanssasi!
Haluan olla rakastettu,
mutta vain Sinun rakkaudellasi!
Haluan elää ikusesti,
mutta vain Sinun vierelläsi!
Haluan rakastaa, mutta vain
SINUA!>

R.I.P

Muutama vuos sitte,
kun me tavattiin,
joka päivä kaupungilla kuljettiin
ja talvipakkasilla toisiamme lämmitettiin.
Mut yhtenä päivänä kävikin niin,
et elämän menoa me mietittiin.
Sun veljesi kertoi, että pian lähtisit,
en tajunnut mitä hän silloin meinasi,
kunnes näin sinun lähtevän,
enkelinsiivin pois lentävän,
ei lähdölles mitään voinut tehdä.
Tiedän kaikki päättyy aikanaan,
oisit tullut mua vielä kerran halaamaan,
jään sua nyt syvästi kaipaamaan.>

Sun on otettava ote.
Ei tartte olla nopee,
mut vähemmän voisit silloin kokee.

Sun on unohdettava, mitä on takana.
Vaihdettava likainen lakana.
Se maailma vie sut, se on katala.

Sun on katottava eteen,
se ehkä pahaa tekee,
mut siel on valo, jos suostut sen näkee.

Sun on unohdettava muut,
keskityttävä itseen, kasvatettva paksu kuori puun.
Ei se, jota kaipat, enää takas tuu.

Sä oot vahva, sä tiedät sen.
Ei näitä muistoja oo mielessä jokaisen.
Jos oot tarpeeks vahva, oot ikuinen.>

Ikirouta

Kun mä tapasin sut,
olin niin rakastunut,
tunteista humaltunut,
etten huomannut
kuinka sä rikoit mut.

Nyt olen vain pettynyt,
monta kyyneltä vuodattanut,
silti olen unelmiin uskonut,
mut kukaan ei vielä
ole sydäntäni ikiroudasta sulattanut.>

Ikävä

En yöllä unta saa.
En saa ajatuksiltani rauhaa.
Taivasta katselen
ja sua ajattelen.
Miten paljon sua rakastan
ja kuinka kovasti sut takaisin haluan.
Mietin yhteisiä hetkiä ja sanoja.
Mietin mikä meni pieleen ja
miten sen voisi korjata.
Kaipaan sua öisin viereeni.
Kaipaan sua päivisin elämääni.>

Jos

Jos minulla tuhat kättä,
halaisin sinua lujemmin.
Jos minulla olisi tuhat jalkaa,
juoksisin luoksesi nopeammin.
Jos minulla olisi tuhat sydäntä,
rakastaisin sinua enemmän.

Aurinko

Jotkut ajattelevat sen lämpimäksi,
toiset pimeyden kukistajaksi.
Aurinko on aina iloinen ja kultainen,
vain harva on samankaltainen.
Oikeastaan aurinko on kuin sinä minulle,
kuin ruusunoksa pienelle kirpulle.
Mitä olisikaan maailma ilman aurinkoa?
Luulen, että se olisi kuin elämäni ilman sinua.>

Hukkunut sydän

Näin sinut
ja sydämeni huudahti ilosta.
Se kahlasi hiustesi olkipellossa,
lepäsi pehmeillä huulillasi.
Menin.
Mutta sydämeni ei tullut mukaani,
sillä se oli hukkunut
uidessaan silmiesi järvissä.>

Painajainen

Kuka on herännyt painajaiseen
keskellä yötä
ja huomannut, että
ei ole koskaan nähnyt unta.
Kuka on herännyt tähän
elämään
vasta kun on viiltänyt ranteet auki.
Kuka ymmärtää toista,
kuka itseään.>

Haluan rakastaa sinua

Tule tänne, haluan tuntea sinut, haluan maistaa sinut,
haluan tuntea ihanan tuoksusi
kutittavan hellästi nenääni.
Haluan painaa huuleni hellästi pehmeitä huuliasi vasten,
haluan hukuttaa sinut
pieniin suudelmiin ympäri kehoasi.
Haluan upottaa käteni tuuheisiin hiuksiisi.
Mutta ennen kaikkea haluan rakastaa sinua, ja olla sinun,
kokonaan sinun, vain sinun...

Monia...

On monia asioita, joita oon miettinyt.
Monia, joista en oo saanu selvää.
Monia, joita en pysty selvittämään.
Monia, joita en mä anteeks pysty antamaan.
Enkä unohtamaan.
Niin paljon oon mä joutunut kärsimään, kestämään.
Surut sisälle sulkemaan.
Niin monesti on luottamus petetty.
En iloita jaksa enää sellaisita asioista, joista voisin.
Niin paljon mun sydäntä on särjetty, satutettu.
Koittakaa se jo ymmärtää!>

Minulle sopiva

Et kuulu minulle.
Sinä olet jo jakanut itsesi kahtia.
Puolet jää itsellesi ja puolet annat rakkaallesi.

Minä olen hukassa,
kaukana poissa täältä.
Olen sinun luonasi joka hetki.
Kun istun koulussa, ajattelen sinua.
Kun olen kaupassa, ajattelen sinua.
Yöt kulutan sinulle.
Aamulla ajattelen ensimmäisenä sinua.
Olet minulle äärettömyys ja haaste.
Sinun tapasi puhua minulle on jotain ainutlaatuista.
Olet mielikuvitukseni tuottamama elämä.
Sinun silmäsi heijastavat surua sydämestäsi.
Minä haluan sinulta vain hetken.
Onko se liikaa?

En unohda sinua.
Älä luule!
Älä kuvittele, että olet minulle kuin yksi muista.
Et ole!
Olet tärkeä!
Ihana!
Minulle sopiva...>

Kuuntele tuulta ja olen kanssasi.
Kutsu ukkosta ja kutsut minua.
Katso sateenkaarta ja olen vierelläsi.
Sytytä liekki ja seuraan sinua aina.>

Olit mulle kuin maailma,
sen kuu ja tähdet.
Olit kuin päivä,
sen tunnit ja minuutit.
Olit mulle koko elämä,
sen joka hetki.

Mutta nyt olet kuin syksy
ja sen kuolleet lehdet.
Kuin sade, jossa seison ypöyksin.
Öisin sua kaipaan,
luoksesi kaipaan.
Voi kunpa vain pääsisin
sinun luoksesi uudelleen.>

Tuhkimo

Kiire.
Muista hengittää.
Hukkaa toinenkin lasikenkäsi,
etsitään se huomenna.
Nyt juostaan.>

Lähtösi jälkeen

Lähtösi jälkeen
minulle ei jäänyt muuta
kuin vanhat,
hullut unelmat
ja sydän,
joka lyö tyhjää...>

Kesärakkaus

Kesä.
Minttujäätelö,
märkä uimapuku,
fillari,
suomirokki.
Paljaat varpaat,
kärpästen surina,
rakkaus.
Sinä.
Me.
Kesä.>

Hiljaisuus

Miten rakastankaan hiljaisuutta,
sen suloista laulua.
Miten rakastankaan hiljaisuutta,
yksin kotona,
nojatuoliin käpertyneenä,
vierellä lämmin kahvikuppi ja hyvä kirja.
Miten rakastankaan hiljaisuutta
kesällä kivellä istuen,
hengittäen raikkaita tuoksuja sisääni
ja linnun laulua kuunnellen.
Miten rakastankaan hiljaisuutta,
yksin.>

Orja

Olen vanki
ja kuitenkin orjista onnellisin.
Olen vanki sinisten silmien
ja siksi niin onnellinen.>

Lainatakseni Disneyn Aristokatteja: "Sun silmäs loistaa ku safiirit"

Ilmaa

Joku väittää,
että olen hänelle kuin ilmaa,
mutta kuina tärkeää ilma onkaan!

Maailman ihanin

Maailman ihanin katse on sinun katseesi.
Maailman ihanin hymy on sinun hymysi.
Maailman ihanin suukko on sinun suukkosi.
Maailman hirvittävin tosiasia on,
että sinä et ajattele samoin.>

En saa unohtaa

En tiedä mikä sai minut rakastumaan sinuun,
en tiedä mikä laukaisi tämän kaipuun.
Tietysti olit kaunis, mutta oli sinussa muutakin,
katseesi ja eleesi, ne lävistivät sydämeni.
Olemuksesi, se jotenkin vangitsi.
Se veti minua puoleensa,
se oli mieleenpainuvaa vaikutusta,
radiosoiton kaltaista.
Olit kaunis rakkauslaulu, joka jäi soimaan mielessäni,
jäi soimaan alitajunnassani,
jäi soimaan sydämessäni
ja syvällä sielussani.
Olet kuin minulle tehty,
olet laulu johon en koskaan kyllästy,
eikä me edes hyvästelty,
jokin ei anna minun unohtaa sinua,
mutta toivottavasti se on vain hyvä asia.>

Muistoja, muistoja... T<3 En ikinä unohda sua

Usko, toivo, rakkaus

Älä riko jo särkynyttä.
Älä tee palasista
murusia.

Ei auta tähän sydämeen
enää pikaliima.
Se hapettuu pois.

Jospa sinä olisit minun
jeesusteippini,
valo, ilo,
usko, toivo, rakkaus

Unelma

Aikaa oli ja on
kaduilla olla
asteltavina
autioilla kujilla
yksinäisen unelmoida
kahdesta kenkäparista
vierekkäin
kuumalla asfaltilla
sateisella kadulla
jäljistä kylmässä lumessa.>

Testi sydämelle

Ei se tarkota, että sä pitäisit musta,
vaikka kertoisin, että pidän susta.
Sä et muhun päin vilkasekaan,
joten miksi puhuisit mulle sanaakaan.
Joka päivä tunnen pelkkää tuskaa,
en haluis kokee tätä enää uudestaan.
Joka hetki yritän sut vain unohtaa
ja tällä kaikella vain sydäntäni testaan.

Kadonnut rakkaus

Kultaiseen hiekkaan sä sydämen piirsit,
katsoit mua kuin aarretta,
kuiskasit sanat "I love you".
Suudelman hellän ja suloisen
sä painoit mun huulillein.
Me hiljaa siinä istuttiin, katsottiin ja
yhdessä myös lähdettiin.
Emme koskaan palanneet yhdessä, vain minä.
Istuin kultaisella hiekalla,
en enää nähnyt rakkauden merkkiä, sydäntä,
se oli poissa.
Meri oli huuhtonut sen mukanaan,
niin myös meidän rakkautemme.>

Lumienkeli

Et saa unohtaa ihanaa unta,
kun satoi lunta
ja siellä möyrit.
Juoksin luoksesi ja kaaduin lumeen.
Enkelin tein,
se nousi siivilleen.>

Mulla on ikävä sua. Miks kaikki meni niinku meni? Miksei me vaan voitu selvittää asioita ja jatkaa meidän ystävyyttä? Kaikki olis paljon helpompaa, jos me vielä oltais ystäviä.

Runo kesälle

Aurinko paistaa verhojen raosta sisään,
höyhenenkevyt ilo leijailee sänkyni yllä.
Revin verhot alas kiljuen riemusta ja annan
kanariankeltaisen lämmön hyväillä kasvojani.
Karkinsinisellä taivaalla seilaa vain muutama
hattaravene.
Unelmat sinisistä laguuneista ja valkoisesta hiekasta
painuvat sängyn alle pölyiseen
laatikkoon odottamaan.
pompin sängyllä ja sotken suupieleni
mansikkajäätelöön.
Pyörin ympyrää, nopeammin, nopeammin.
Katson kalenteriani ja hymyilen;
kesäkuu.>

Kipu

Veitsi koskettaa
Se viiltää
Se satuttaa
Veri tansii iholla
Nauttii innolla
Punainen pisara
Kyynel vierii poskelle
Kipu tuntuu ontolle
Ei, se ei satuta enää
Pitää olla vahva
Se pitää kestää>

Sinä

Sinä jaksat töniä minua eteenpäin
juuri silloin,
kun minusta tuntuu,
että kaikki on mennyttä.
Sinä jaksat nostaa minut,
kun kaadun
ja en itse kykene nousemaan.
Sinä tarjoat auttavan kätesi,
kun sitä eniten tarvitsen
ja vähiten ansaitsen.>

Lasiprinsessa

Katselen sinua.
Yritän koskettaa,
en saa sinusta kiinni.
Olenko liian kaukana?
Katselen kun hymyilet.
Et hymyile minulle.
Olet iloinen.
Katselen vielä,
tunnen piston sisälläni.
Käännät pääsi minuun,
et edes vilkaise.
Joku tulee väliimme,
silti näen sinut.
Hän tulee ja halaa sinua.
Näen kiillon silmissäsi,
hymyn rinnassasi.
Haluaisin tulla väliinne.
Se olisi itsekästä ja hieman noloa.
Miksi?
Miksi olen näkymätön?>

Sinua vain

Päivät istun ja ajattelen
Sinua vain
Yöt valvon ja ajattelen
Sinua vain
Ja jos vahingossa nukahdan,
unessa nään
Sinut vain>

Muisto

Kuuletko, kun huudan sinua?
Kuuletko, kun itken perääsi?
Ethän sinä kuule.
Sillä sinä olet vain muisto
menneisyydestä.>

Älä

Älä ammu ammuttua
Älä satuta satutettua
Älä puukota puukotettua
Älä riko rikottua
Älä haavoita haavoitettua
Säästä kivulta
Säästä elämälle
Anna se voima
Anna se tahto
Anna se ilo,
että jaksan>