Jokainen sana jonka sanoit, poltteli ihollani. Minä olin kaivannut niin paljon ääntäsi. Sitä, kuinka kuiskasit korvaani kauniita sanoja, viettelit mieleni mukaan leikkiisi, joka veisi meidät taivaisiin. Luoja miten olenkaan ikävöinyt sitä.
Joskus sinä lähdit sanomatta sanaakaan, katosit vain. Silloin taivas itki kanssani, suri kohtaloani. Sitä kuinka jouduin olemaan yksin. Jokainen päivä istuin taloni portailla, katselin ruusupensasta portinpielessä ja kohdistin katseeni jokaisen kuulemani askeleen takia. Vain siksi, että ikävöin sinua.
Silloin kun ikävä painoi päälleni tummana varjona, mietin karheita taiteilijan sormiasi, suloista, hiemas sekaisin olevaa hiuspehkoasi ja käheää ääntäsi, sekä niitä sinisiä silmiäsi, joihin olin ensisilmäyksellä rakastunut.
Tapasi puhutella minua, oli ihan omaa luokkaansa. Äänesi suuteli korviani, sormesi tanssahtelivat ihollani ja saivat minut ekstaasiin. Öisin saatoit herättää minut vain sanoaksesi rakastavasi minua.
Maksaisin mitä tahansa, että saisin nuo yöt takaisin. Että saisin taas tunte sormesi ihollani, henkäyksesi kasvoillani. Mutta en voi. Se on menneisyyttä. Sinä olet menneisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti