Monena päivänä olen katsellut
lasten juoksevan parvekkeen alla
ilman kenkiä puhaltaen voikukkasia ilmaan.
Nähnyt kuinka äänettöminä ne kohoavat.
Sitähän me kaikki rakastimme tehdä.
Sai olla vapaa keskellä puuvärimaailmaa,
elää satujen keskellä,
sekoittaa todellinen maailma.
Ei tarvinnut katsoa itseään rikkonaisesta peilistä,
kuunnella naapurien yöllistä riitelyä hiljaisessa rappukäytävässä
ajan kulkiessa eteenpäin.
Juosta pellolla mutaisin varpain,
puhallella voikukkia ilmaan
ja tunte lämpimän tuulen vievän hiuksia,
olla jälleen se pieni lapsi,
jonka kirkkaita silmiä auringonvalo sokaisee.
Itkeminen oli oikeutettua, kun tuntui pahalta.>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti