Mitä voi sanoa päivistä, jotka kuluvat ohi niin nopeasti, ettei niitä ehdi edes huomata? Mitä voi sanoa hetkistä, joiden toivoisi kestävän loputtomiin, mutta jotka juoksevat pakoon nauraen? Mitä voi sanoa siitä äkillisestä ilosta, kun huomaa, että on tutustunut toiseen?
En tiedä osaanko kirjoittaa, miltä on tuntunut tutustua Susannaan. Hyvältä totta kai, mutta en osaa oikein tarkemmin määritellä millä tavalla hyvältä.
Vielä en voi sanoa, että olisimme ystäviä. Emme ihan vielä. Kestää ehkä päivän tai pari. Tai viikkoja. Juuri nyt olemme kuitenkin hyvää vauhtia kulkemassa kohti ystävyyttä ja toisaalta se huolettaa minua. Mitä pitemmälle annan tämän mennä, sitä vaikeampaa on olla yksin salaisuutensa kanssa. Mutta minä en aio perääntyä.
Mitä voi sanoa siitä onnesta, kun voi istua toisen kanssa ruokalan pöydässä ja puhua kasvotusten, eikä tarvitse salaa vieresestä vain vilkuilla? Mitä voi sanoa siitä riemusta, kun voi juosta toista kohti käytävällä ja nähdä tämän hymyilevän?
Minulla ei ole sanoja kuvailemaan iloani. Eikä toisaalta myöskään sanoja sille pelolle, jonka olen huolellisesti kätkenyt sydämeni nurkkaan.
Mutta sen minä tiedän, että ystäväni Dora oli aivan oikeassa sanoessaan toissaviikon torstaita elämäni onnenpäiväksi, sillä sitä se tosiaan on ollut. Ilman sitä päivää tätä tuttavuutta ei ehkä olisi, vaan minä harhailisin yhäkin ympäri koulun käytäviä ja katselisin lattian harmaata mitäänsanomattomuutta, keräten rohkeutta mennä viimeinkin juttelemaan sille enkelille, joka istuu terveystiedon luokan eturivissä.
