Olen joskus kuullut jonkun miettivän, miltä kuoleminen tuntuu. Hänen olisi pitänyt kysyä sitä minulta, sillä minulla on kokemusta asiasta - olen kuollut kahdesti. Ennen ensimmäistä kuolemaani olin kaikin puolin tavallinen. Olin töissä vanhainkodissa, töistä kotiin päästyäni poikkesin ruokakaupan kautta ja annoin aina ovella kerjäävälle miehelle vaihtorahat, joskus enemmänkin jos varaa oli. Minut erotti muista ihmisistä se, että haluni auttaa muita oli suuri, olin joskus kokenut elämäni tarkoitukseksi muiden auttamisen. Myöhemmin se paljastui myös kuolemani tarkoitukseksi, sillä eräänä päivänä kaupasta kotiin kävellessäni raskaita muovikasseja kantaen metsiköstä eteeni ilmestynyt mies varasti rahani ja puukotti minua jättäen sitten kadunvarteen kuolemaan. En pistänyt hänelle vastaan, ajattelin hänen olevan köyhä ja tarvitsevan ruokaa lapsilleen, mutta silti hän tappoi minut, vaikken sormeanikaan nostanut niin sain kolme kivuliasta iskua vatsaani. Myöhemmin syytin omaa sinisilmäisyyttäni ja sitä, että olin ollut typerä ja oikaissut metsän kautta iltamyöhään.
Kuoltuani minusta tuli suojelusenkeli. Valitsin juuri syntyneen lapsen, jonka koko elämän ajan pysyin hänen vierellään, ohjasin alussa pienet askeleen oikealle polulle ja lopuksi tuin kuihtunutta vartaloa parhaani mukaan sen tullessa määränpäähänsä. Olin paikalla ensimmäiset ja viimeiset askeleet, tuin, ohjasin, suojelin. Valitsin suojatikseni aina pienen tytön, sellaisen jossa oli silmissäni jotain erityistä. Ja jokaisesta heistä kasvoi vahva nainen, he kaikki olivat minun prinsessojani, vaaleita keijukaisiani, pieniä ja siroja tyttösiäni. Kaikki paitsi viimeisin, Carolyn. Hän oli erilainen.
Valitsin hänet samoin kuin muutkin tytöt, heti syntymän jälkeen. Olin jo päättänyt siirtyä seuraavan luokse, kun Carolyn kiinnitti huomioni. Hän ei syntyessäänkään itkenyt, oli vain hiljaa ja tapitti kätilöitä silmillään joissa oli jo silloin jotain merkillistä - unelmoiva utu ja terävä tahto loivat erikoisen yhdistelmän. Hänet jouduttiin pistämään itkemään, jotta tiedettäisiin onko tyttö kunnossa, ja kevyeen nipistykseen vastaava kimeä parkaisu liikautti jotain sisälläni. Palasin välittömästi takaisin, tuo tyttö oli minun.
Hänestä tuli silmäteräni, kaikista tärkein suojateistani. Vaikka en tahtonut nostaa häntä jalustalle jo kuolleiden tyttösteni ohi, en mahtanut itselleni mitään. Tuossa tytössä oli jotain sellaista, joka sai uuden kiihkon syttymään sisälläni, joka sai minut varjelemaan häntä entistä tarkemmin. Pidin hänen kädestään kiinni kun hän käveli muhkuraista hiekkatietä, puhalsin sekä henkiset että fyysiset haavat kuntoon, lauloin hänet uneen ja pidin silmällä tarkemmin kuin ketään muuta koskaan ennen. Tytöstä kasvoi pulleakasvoinen pienokainen, ja vaikka hän ei ollutkaan kuin aiemmin holhoamani kiharapäiset sirot ballerinat, hän oli silti kauniimpi kuin yksikään heistä. Hän oli ainoa, jota katsellessani sisimpäni valtasi lämpö, ainoa jonka kanssa tunsin itsekin taas eläväni. Hän oli minulle niin tärkeä, ettei kukaan voisi sitä koskaan ymmärtää.
Oli vain yksi asia, miltä en voinut pientä tyttöäni suojata. Saatoin varjella häntä kolhuilta, suojella onnettomuuksilta, varjella pahoilta ihmisiltä, mutta yhdeltä en häntä voinut pakoon viedä: demonilta, hirviöltä, pirulta, saatanalta, pahuudelta. Siltä ei voinut yksikään enkeli lastaan suojella, ei vaikka kuinka olisi tahtonutkin. Jokaisen ihmisen sisällä oli demoni, mutta yleensä se aiheutti vain pieniä huonoja tapoja, kuten valehtelua, itsekkyyttä, tahdittomuutta tai vihamielisyyttä. Joillain ihmisillä se kuitenkin aiheutti pahempaakin, murhanhimoisuutta tai totaalisen sekoamisen. Sellaiset ihmiset, joiden demoni oli liian vahva, usein siirsivät osan siitä jollekin toiselle tekemällä jotain pahaa - murhaamalla, haukkumalla, millä tahansa henkistä tai fyysistä vahinkoa aiheuttavalla tavalla. Muiden demonit eivät kuitenkaan vaikuta siirrettyyn ihmiseen samalla tapaa kuin alkuperäiseen omistajaansa, vaan ne aiheuttavat itsetuhoisuutta, ne eivät pidä uudesta omistajastaan vaan tahtovat tämän tekevän itselleen pahaa. Minun ei olisi kuulunut tietää tätä kaikkea, enhän edes nähnyt koko vastenmielisiä olioita, mutta minulle kävi niin, että pienokaiseni joutui muiden demonien vastaanottajaksi. Enkä voinut kuin katsoa vierestä, kun tyttöä kiusattiin ja nälvittiin tämän pulleuden takia, en voinut kuin kuivata kyyneleet ja toivoa parasta. Toivoa olevani tarpeeksi vahva pitämään hänet kunnossa. Ihminen ei voi tehdä itsemurhaa niin kauan kuin enkeli on hänen suojanaan, mutta useimmat enkelit kiintyvät suojatteihinsa niin, että ahdistuvat heidän ahdingostaan ja lopulta jättävät lapsensa yksin ajatellen, että heidän on parempi päästä kärsimyksestään. Silloin demoni ottaa vallan.
Epäoikeudenmukaisuuden nimissä enkeli ei tietenkään pystynyt tappamaan itseään - tai pystyi, yhdellä keinolla. Pelastamalla kuolevan ihmisen, jolloin veroksi kuolema tappaa enkelin. Totuus oli julma, epäoikeidenmukainen, kylmä, mutta silti aivan liian helppo ymmärtää - eikö kaikki tässä maailmassa ollut sellaista?
Minä päätin, että niin ei käy. Jotkut ihmiset olivat niin vahvoja, että pystyivät taistelemaan pahuutta vastaan, ja minä toivoin kovasti että minun tyttöseni olisi yksi heistä. Hänestä kasvoi nuori nainen, mutta muutaman vuoden aikana hän muuttui kovasti. Hymy pyyhkiytyi pois kasvoilta, hiukset värjäytyivät mustiksi ja roikkuivat silmillä, jotka oli mustattu kajalilla, vaatteet olivat tummia, keho laihtui kapeammaksi kuin olisin voinut koskaan kuvitella, kaikki ilo oli poissa. Annoin sen tapahtua, ajattelin hänen olevan tyytyväinen itseensä kun sai olla erilainen. Mutta olin typerä, kun en huomannut sitä - itsetuhoisuutta. Tyttöseni kasvoi vihaten itseään, vihaten maailmaa, vihaten elämää.
Veri virtasi tytön käsivarrella, kun hän painoi veitsen toistumiseen luunvalkealle iholleen. Kyyneleet valuivat poskilla levittäen tumman ripsivärin viiruiksi kasvoille, epätoivoa huutavaksi maalaukseksi elävälle paperilleen. Veitsi upposi tytön ihoon uudelleen ja uudelleen, ei välittänyt vanhoista arvista eikä ranteeseen asti valuvista verinoroista. Se oli säälimätön. En voinut muuta kuin katsella vierestä, kun kaunis tyttöni vajosi taas kerran epätoivonsa syövereihin - se oli toinen asia jolta en voinut häntä suojella, itseltään. Vaikka tuo kaikki oli demonien aiheuttamaa, syytin siitä silti tätä vinoon kasvanutta maailmaa. Miksi minun tyttöseni, miksi juuri hän? Ainoa mitä pystyin tehdä oli pysyä hänen vierellään ja olla antamatta periksi demonin halulle tapattaa hänet, vaikka tytön huulilta usein pääsi epätoivoinen pyyntö kuolemasta, en antanut periksi.
Suojelin itseäni leikkimällä kaiken olevan kunnossa. Samalla huomasin muutoksia itsessänikin, huomasin tavassa jolla tahdoin tyttöäni suojella jotain eriskummallista. Kun hän kuoriutui illalla vaatteistaan, mieleni olisi tehnyt painaa sormeni hänen iholleen, koskettaa edes vähäsen. Hän oli muuttunut paljon, silloin ymmärsin siitä pienestä tytöstä kuoriutuneen nuoren naisen. Kapea vyötärö oli saanut vierelleen leventyneen lantion, rintojen muoto oli pyöreä ja tasainen, kasvonpiirteet aikuismaisemmat. Ikkunasta sisään puskevaa hämärää valoa vasten hänen vartalonsa siluetti oli kauneinta, mitä olin vähään aikaan nähnyt. Annoin itselleni luvan halata häntä nopeasti, kiersin käteni kapean vyötärön ympärille ja laskin pääni olkapäälle. Se tuntui hyvältä, saada koskettaa pehmeää ihoa ja haistaa hieman kukkainen tuoksu sen pinnasta. Mutta tunteeni syvenivät, huomasin alusta asti tuntemani erityisen tärkeyden olevan rakkautta, rakkautta sopimattomalla tavalla. Katselin tytön huulia ja mietiskelin, miltä tuntuisi suudella niitä, katselin kun hän harjasi hiuksiaan enkä voinut vastustaa halua hipaista kiiltäviä, mustia suortuvia, katselin kun hän voihkaisten kosketti itseään ja toivoin omien sormieni olevan hänen sisälleen uppoavien tilalla. Hän oli täydellinen.
Eräänä iltana annoin itselleni luvan käpertyä hänen viereensä nukkumaan. Hänen peiton alta pilkistävä kauniin vaalea olkapäänsä suorastaan kutsui minua koskemaan, kohoileva vartalo tahtoi minun kietovan käteni sen ympärille. Yleensä torkuin polvillani hänen sänkynsä vieressä, joskus pidellen kiinni pienestä kädestä ja karkottaen pahat unet, mutta nyt kipusin varovasti tytön viereen lämpimän untuvapeiton uumeniin. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja painoin pääni hänen niskansa pehmeää ja lämmintä ihoa vasten - ja lähes välittömästi kun huuleni hipaisivat tytön niskaa, hän liikahti levottomasti. Säikähdin ja kavahdin kauemmas tarkkaillen hänen liikehdintäänsä. Voipunut voihkaisu, kyljen vaihto, silmien raotus ja hän tuijotti suoraan minun lävitseni. Tai… minua?
“Kuka sinä olet?” tyttö kuiskasi hiljaa katsellen minua lämpimillä silmillään.
“Sinun suojelusenkelisi, kultaseni”, vastasin ääni täristen ja mietin, miten ihmeessä hän saattoi nähdä minut. Liikahdin levottomasti, kun tytön katse kulki lävitseni tarkkaavaisena. Hän hymähti pienesti.
“Sinä oletkin olemassa”, hän kuiskasi ja kohotti kätensä hipaistakseen poskeani kevyesti. Tunsin kylmien väreiden tanssahtelevan selkäpiilläni.
“Niin”, henkäisin ja koetin saada juoksuun lähtenyttä sydäntäni rauhoittumaan. Eihän minulla edes ollut sydäntä, miten saatoin tuntea sen? Mitä minulle oli tapahtunut?
Tytön sormet kulkivat höyhenenkevyesti kaulallani tunnustellen minua, miettien olinko todella siinä - ja minä mietin samaa. Hitaasti sormet nousivat leualleni, sivelivät ylähuuleni kaarta. “Suutele minua”, tyttö yhtäkkiä käski hiljaa päättäväisyyttä äänessään.
Ehdin vain hengähtää jotain epämääräistä, kun tyttö nojautui lähemmäs. Tunsin hänen hengityksensä kutittelun kasvoillani, olisin voinut laskea jokaisen pilkkeen hänen silmäkulmistaan. Hitaasti nojauduin eteenpäin ja painoin huuleni tytön huulille.
Sillä hetkellä kaikki muuttui - juuri kun huulemme hipaisivat toisiaan, katosin taas tytölle näkymättömään muotoon, ja hän jäi hämmentyneenä istumaan sängylleen. Vilkuiltuaan vauhkona ympärilleen hetken aikaa hän painoi päänsä takaisin tyynyyn ja vaipui uneen. Käperryin varovasti hänen selkäänsä kiinni, mutta enää mitään ei tapahtunut. Pettyneenä suljin silmäni ja kuvittelin, että palanen siivestäni ei juuri ollut katkennut ja kuihtunut toivoni mukana. En ikinä voisi olla ihminen, en ikinä enää.
Seuraavana päivänä yöllinen välikohtaus ei tuntunut vaivaavan tyttöä - joko hän ei muistanut sitä tai kuvitteli sen olevan vain unta. Olin kieltämättä hieman loukkaantunut, mutta ymmärsin silti; enhän itsekään olisi hänen tilanteessaan uskonut minun olevan olemassa. Päivät rullasivat eteenpäin, kuukaudet kuluivat ja tyttö alkoi viettää aikaansa erityisen paljon erään pojan kanssa. Pojalla oli samanlaiset tummat hiukset ja epätoivoinen kaiku äänessään, lävistys kasvoissaan ja kuolemantoivo huulillaan. Hän ei ollut hyvää seuraa minun tyttöselleni, he imivät elämän kuiviin toisistaan vuorotellen. Ja kun surullisin mielin katselin heidän alastomien vartaloidensa kiertymistä yhteen, katkeroituneet ja rikki revityt toiveeni heräsivät eloon, herättivät minussa hylätyksi tulemisen tunteen. Ei hän minua tarvinnut.
Ja niin tein elämäni ja kuolemani pahimman virheen, jätin hänet yksin. Vain pariksi tunniksi ennen kuin palasin takaisin, ja siinä missä tyttöni oli pienoisena kiharapäisenä enkelinä uneen vaipunut, makasi nyt kuihtunut, omaan helvettiinsä vajonnut tyttö ranteet auki viillettynä, unilääkettä suonissa vaarallinen määrä. En voinut muuta kuin istua hänen vierellään ja odottaa kuoleman hiipimistä paikalle, itkien puroa lattialle jonka kuivuneet veritahrat huusivat minulle sen vääryyden määrää.
Samana iltana tiesin tismalleen, mitä minun tulisi tehdä. Etsisin sen pojan, jonka olin nähnyt makaavan tyttöni kanssa, tiesin hänen päätyvän samaan ratkaisuun. Löysin hänet junaraiteen kupeelta enkelinsä kanssa joka oli kuin peilikuva minusta, itki lohduttomana kykenemättömänä pelastamaan lastaan, valinneena saman tien jonka minä valitsin - tai en oikeastaan valinnut, en puhtaasta tahdostani, vaan katkeruuttani erehdyin. Ja sillä hetkellä kun enkeli käänsi selkänsä suojatilleen, juoksin hänen luokseen ja otin omakseni, juuri ajoissa jotta ehdin sysätä pojan syrjään junan edestä ja mennä hänen tilalleen.
Ja niin minä kuolin toisen kerran, kykenemättömänä pelastamaan sitä jonka olisin tahtonut pelastaa. Laihana lohtuna toimi se, että sentään olin pelastanut jonkun, sentään olin antanut sille pojalle vielä tilaisuuden. Tilaisuuden elää, elää niin kuin olisin niin kovasti itsekin tahtonut tehdä.
