I hate you
I love you
My mind is a mess
I want you
I ignore you
What can I do?
I need you beside me
But I don't want you here
Cause all I need is you and me

One star is shining in the sky
Alone...
Like me
I miss you
Oh baby,
how I wish I could crab you in my arms
Kiss your lips
Your neck
Your arms
Your chest
Your belly
Your legs
How I wish you could come back to me
But you can't
You'll never coming back
cause now you live in heaven
cause now you're white and beautiful angel
My angel
My own Guardian Angel

Kuolemisleikki (K-18)

”Kun lasken kolmeen – ”

Linnea kuljettaa sormeaan hellästi, tuskin tuntuvasti pitkin Melissan käsivartta aina leukapieliin asti ja kohottaa tämän päätä saadakseen tytön paljastamaan kaulansa.

”Sinusta tulee kuollut.”

Hän vetää kynnellään viillon kaulavaltimon poikki. Melissan silmissä välkähtää, kun hänen kurkkuaan revitään auki.

”Kuollut?”

”Kuin kivi”, Linnea kuiskaa ja painaa kynsillään huolellisia kuvioita solisluihin. ”Tiedäthän, millaisia ruumiit ovat – ne eivät puhu, eivät vastustele, eivät reagoi millään tavalla, vaikka niihin koskettaisi kuumalla raudalla. Ne vain ovat, pysyvät paikoillaan.”

”Minä tiedän”, Melissa nyökkää ja sulkee silmänsä valmiina kohtaamaan oman valekuolemansa. Linnea painaa oikean etusormensa tämän ohimolle kuin aseen ja huulensa kiinni tämän korvaan.

”Kolme… kaksi… yksi – ”

Kielen naksahdus on merkki ja Melissa rojahtaa lattialle kuin narunsa katkonut sätkynukke. Linnea jää hetkeksi seisomaan tytön ylle ja katselee työnsä tulosta. Ruumis makaa keskellä olohuonetta – sen jalat ovat hiukan koukussa, polvet osoittavat kohti itäseinää ja kasvot ovat kääntyneet samaan suuntaan. Tummat hiukset ovat levähtäneet hajalleen ja katsoessaan tarkkaan Linnea näkee, kuinka veri noruu hitaasti puhtaanvalkoiselle matolle.

Melissan ruutuhame on noussut lattiaan tömähtämisen seurauksena rivosti ylös ja polvistuessaan tytön viereen Linnea vetää kankaan hellästi jalkojen peitoksi. Hän sivelee Melissan kasvoja, jotka hohkaavat vielä hiljalleen niistä pakenevaa elinlämpöä, mutta muuttuvat kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa kylmiksi kuin marraskuu. Rusehtava iho kalpenee, huulet alkavat sinertää – kädet ja jalat kohmettuvat ensimmäisinä. Hiukset sentään pysyvät vielä päässä, Melissan täydellisyyttä hipova kruunu, joka on niin tummaa ruskean sävyä, että sitä voisi hämärässä valaistuksessa pitää lähes mustana.

”Olet niin helvetin kaunis kuolleenakin.”

Ei vastausta. Linnea upottaa sormensa paksuun tukkaan ja vetää; ei reaktiota. Ei tietenkään reaktiota, kuolleet eivät huuda tai vastaa kohteliaisuuksiin hymyilemällä hiljaista, valloittavaa hymyä.

Linnea voisi oikeastaan viettää koko iltansa vain katselemalla paikoillaan makaavaa Melissaa, ihailla tämän siroa vartaloa, verisuonia kämmenselissä, luotireikää ohimossa. Mutta hiljalleen pelkkä ruumiin katselu ei enää riitä kuljettamaan sävähdyksiä pitkin selkäydintä ja silloin Linnea asettaa varovasti kätensä tukemaan Melissaa takaraivosta ja yläselästä. Varoen – kuin tämä olisi hauras posliininukke ja voisi hajota millä hetkellä hyvänsä, vaikka Linnea hyvin tietää hajoamisen alkavan vasta paljon myöhemmin – hän kohottaa tytön rennon yläruumiin itseään vasten ja painaa tämän huulille suudelman.

Linnea tietää kokemuksesta, että vain noin yksi tyttö kymmenestä osaa leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa – yhdeksän muuta antavat heti, jos heitä vain katsoo hieman pidempään kuin muita. Melissa on samanlainen, vastaa aina suudelmiin viivyttelemättä kuin pelkäisi Linnean lopettavan jos hän antaa odottaa itseään vaikka sitten äärimmäisen lyhyen hetken, sadasosasekunnin – tosiasiassa se, että Melissa on nyt hänen käsivarsillaan täysin liikkumattomana eikä osoita eleelläänkään tietävänsä suutelijansa olemassaolosta, saa Linnean jatkamaan yhä hanakammin.

Naisen kädet voipuvat pian ruumiin elopainon alla ja hän asettelee Melissan takaisin matolle laskeutuen itse mukana tämän rintakehän päälle. Hän sivelee varoen kuolleita kasvoja, hiukset pois tieltä korvan taakse, haluaa tuntea kaikki piirteet sormenpäidensä alla.

”Mitähän minä sinun kanssasi oikein tekisin?” Linnea puhelee itsekseen ja koskettaa kylmää nenänpäätä. Silmäkulmat, amorinkaari, leukaaluu, kasvojen lihakset eivät värähdäkään vaikka tätä kuinka kiusaa ja silittelee. Linnea painaa päänsä hiuksiin ja näykkii korvalehtiä, joiden tietää olevan erityisen herkkä kohta tytön kehossa.

Hän antaa käsiensä liukua tummatukkaisen kyljille ja laskee kylkiluiden määrän ohuen paitakankaan lävitse. Sormet saavuttavat kapean lantion ja terävät luut, juuri niistä kohdista Linnea pitää eniten; ihmiskeho on luonnon kaunein tuotos, ihon lävitse kuultavat tukirangan ääriviivat ja äärimmäisyyksiin venytetty puhtaus tekevät siitä mestariteoksen.

”Kun me kuolemme, viimeiseksi jäävät luut”, Linnea sanoo hiljaa itsekseen ja nousee istumaan polviensa päälle. Hän alkaa napittaa auki Melissan valkoista kauluspaitaa, paljastaa tasaista ihoa nappi kerrallaan. Tyttö on jättänyt pukematta rintaliivit päälleen ja se saa Linnean hymähtämään. Hän vetää kankaan pois tieltä nähdäkseen paremmin ruumiin riisumisen paljastamat kohdat.

Hän ei ole koskaan ehtinyt katsella Melissan kehoa niin tarkasti, sillä tämä vetää aina Linnean harmiksi paidan päälleen kun he ovat lopettaneet seksin, naimisen, rakastelun, miten sitä nyt halutaankaan kutsua. Linnea ei osaa päättää, kuinka paljon siihen sisältyy tunnetta vai onko se pelkkää ruumiillista himoa ja nälkää kosketuksille, raadeltua selkää ja hampaanjälkiä rinnoissa. Hän itse viihtyy hyvin alasti myllätyillä lakanoilla, mutta Melissa ei halua antaa hänen nähdä itseään yhtään sen enempää kuin on pakko. Tyypillistä teinityttöjen ujostelua ja aivan turhaan.

Nyt Linnea näkee kaiken sen, mitä häneltä on salattu viimeiset kuukaudet; vasemmassa rinnassa on huomaamatta jäänyt hieman muuta ihoa tummempi läikkä, todennäköisesti syntymämerkki, kylkeä pitkin kulkee pigmenttiläiskiä. Siellä täällä on luomia, ihastuttavin niistä löytyy hyvin läheltä napaa – lähes täydellisen pyöreä, tumma ja hieman suurempi kuin muut. Linnea koskettaa alavatsaan piirtynyttä arpea, todennäköisesti muisto monia vuosia sitten suoritetusta leikkauksesta.

Sellaiset säröt täydellisyydessä viehättävät häntä. Linnea painaa huulensa vasten syntymämerkkiä ja antaa kätensä etsiytyä kohti toista rintaa. Puhtaan estetiikan ihailun lisäksi hänessä alkaa hiljalleen herätä se hyvin tuttu, inhimillinen halu kosketella tytön ruumiista jokaisesta kohdasta, tuntea pehmeät rinnat kämmentensä alla, painaa lanteensa reittä vasten, vetää sisäänsä hiusten ja ihon tuoksu. Ja kuulla Melissan kiihtyvä hengitys, katkonaiset pyynnöt – mutta tämähän on kuollut, lattialla on pelkkä eloton kuori, joka ei henkäise terävästi tai muutu lämpöä hohkaavaksi kasaksi raajoja, kieltä ja kiivaita sanoja. Vaikka Linnea tekisi kaikkensa, hän ei kykene tuottamaan Melissalle minkäänlaista nautintoa.

Rinnalla levännyt käsi alkaa tehdä hidasta liikettä, kieli alkaa hyväillä toista aloittaen syntymämerkistä edeten hitaasti kohti nänniä. Linnea haluaisi vain antautua aisteilleen, mutta hän yrittää silti pitää ajatuksensa kasassa, hillitä itseään, pitäytyä näykkimästä ja imemästä vaikka niin kovasti tekisi mieli. Jotain kunnioitusta sentään, ei Linnea ruumista halua häpäistä, ainoastaan testata hieman.

Miltä se tuntuu, kun iho käy kylmäksi? Katoavatko ihmisestä kaikki ne tutut ominaisuudet, kaikki tuoksut ja maku, kun kuolee?

Melissasta on aistittavissa vielä toistaiseksi mansikkasaippua, jolla tyttö pesi itsensä vain pari tuntia ennen kuolemaansa. Kaikista pyynnöistä ja vihjauksista huolimatta hän ei ikinä antanut Linnean tulla kanssaan suihkuun, vaikka tämä olisi halunnut olla se, joka hieroo omenashampoota paksuihin hiuksiin ja saippuaa yläselkään niin, että keinotekoinen aromi tarttuisi hänenkin käsiinsä.

Linnea nousee sen verran, että saa kiskottua puuvillapaitansa päältään, ja napsauttaa rintaliivien hakaset samalla kertaa auki. Hän hylkää vaatteet matolle ja painautuu paljaan ihonsa koko pinta-alalla vasten Melissaa, tahtoo kerätä ruumiinlämmön viimeiset rippeet itseensä.

Nainen painaa lisää levottomia suudelmia rintoihin ja sitten kaulalle, kätensä hän sujauttaa Melissan niskaan ja painelee nikamia. Rintakehät painuvat toisiaan vasten, Linnean alavatsassa värähtää tuttu polte ja hän nirhaisee tahtomattaankin nuoremman kaulaa hampaillaan. Hänen on pakko antaa käsiensä laskeutua jälleen tutkimaan kehoa, liukumaan vaativina pitkin kylkiä ja lantiota. Pian hän seuraa huulillaan perässä, nuolee kapean polun solisluiden kautta rinnoille, pysähtyy hetkeksi imemään nännejä ja tuntee, kuinka itsehillintä murenee jokaisella edetyllä senttimetrillä.

Melissan liikkeistä tuntui aina nuoruus ja kokemattomuus, hänen kätensä olivat usein väärässä paikassa väärään aikaan ja varsinkin kielityöskentely oli kömpelöä. Alkuaikoina hänellä oli tapana purra Linnean alahuulta suudelmien välissä, mutta se loppui siihen kun vanhempi kerran huomautti asiasta. Tyttö oppi nopeasti, se on pakko myöntää ja kaikesta epävarmuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – tämä sai aina jossain vaiheessa Linnean sekoamaan, vaikka hän ei sitä mielellään myönnä kellekään.

Sillä Linnea on mitä on; aina johtava osapuoli, tyyni ja hallittu, eikä ikinä anna tilanteen luisua pisteeseen, jossa hän voisi menettää kontrollin itseensä ja siihen, mitä on tapahtumassa.

Mutta suudellessaan Melissan vatsaa ja leikkausarpea Linnea unohtaa hetkeksi keskittyä pitämään itseään kasassa ja se lyhyt hetki riittää ylittämään rajat; nuori nainen tulee tietoiseksi kehostaan, joka puolella säteilevästä kihelmöinnistä, alavatsan poltteesta ja kuumuudesta nivusissaan. Tässä puolitietoisessa tilassa hän avaa farkkujensa napituksen ja vetää housut pois jaloistaan, asettuu sitten istumaan Melissan oikean reiden päälle ja liikuttaa itseään vasten sukkahousujen verhoamaa jalkaa.

Hän nojautuu suutelemaan Melissan elottomia huulia, ne ovat hieman raollaan eikä Linnea muista, jäivätkö ne alun perin sellaiseksi vai aukesivatko jossakin myöhemmässä vaiheessa, hakee käsillään paljasta ihoa, rintoja, vatsaa, työntää sormensa sukkahousujen alle ja rullaa niiden yläreunaa alemmaksi koskettaakseen paremmin tytön sisäreittä. Hän tarttuu Melissan polvitaipeeseen ja vetää tämän jalan koukkuun, se hankaa paremmin klitorista ja hetken aikaa Linnean ajatukset kiinnittyvät ainoastaan siihen hyvänolon tunteeseen, joka voimistuu ja laimenee vuoronperään saavuttamatta kuitenkaan missään vaiheessa huippuaan. Hän sulkee silmänsä ja keskittyy muodostamaan mielikuvia verkkokalvoilleen.

Jos Melissa eläisi, Linnea antaisi tytön nuolla rintojaan ja painaisi sitten tämän päälakea vihjaavasti, jotta tämä ymmärtäisi laskeutua alaspäin hänen kehollaan ja haudata lopulta kasvonsa haaroihin. Mutta Linnea on tappanut rakastajansa eikä hänellä ole kuin liikkumaton ruumis ja kasa muistikuvia siitä, miltä Melissan kieli tuntuu jalkojen välissä.

Kuin automaattisena, lihasmuistiin painuneena liikkeenä Linnean käsi liikkuu sisäreittä pitkin alushousujen alle. Hän hyväilee hetken karvoitusta ennen kuin ymmärtää, että jotain on pielessä; kämmenselkää vasten painuva kangas on kostunut. Kuolleet eivät kiihotu. Linnean sormet osuvat häpyhuulten väliselle herkälle alueelle ja silloin hänen allaan makaavan ruumiin huulilta karkaa sarja epämääräisiä ääniä, epäonnistuneesti tukahdutettuja voihkauksia ja ne riittävät särkemään heidän ylleen langenneen illuusion.

Linnea vetää kätensä hieman vastahakoisena pois ja siirtyy kauemmas Melissasta, jonka silmät ovat nyt auki ja paljas rintakehä kohoilee kiivaan hengityksen tahdissa. Vanhemman sisällä läikähtää julma itsetyytyväisyys; hän tiesi, ettei Melissa kestäisi kauaa hänen kosketuksensa alla, vaikka yllättävän pitkän aikaa siinä silti meni. Ilmeisesti tyttö pystyy kyllä hillitsemään itsensä, jos vain niin haluaa.

”Linnea, etkö sinä voisi – ”

Melissa on kääntänyt silmänsä suoraan häneen ja ilme on pyytävä. Linnea vilkaisee nopeasti tämän levitettyjä jalkoja, mutta pudistaa päätään.

”Ei, me sovimme, että vain niin kauan kuin pysyt roolissasi.”

”Mutta leikki loppui jo”, Melissa anelee ja kierähtää ketterästi polvilleen. Hän konttaa umpeen sen pienen etäisyyden heidän välillään ja asettuu istumaan hajareisin toisen syliin. Tummat hiukset valuvat pitkin selkää ja kasvoilla on viaton ilme.

Linnea yrittää työntää tytön kauemmas itsestään. ”Säännöt ovat säännöt, Melissa, sinä hävisit, putosit roolistasi etkä saa tänä iltana yhtään enempää.”

Tyttö kohottaa kulmakarvojaan kuin olisi yllättynyt vanhemman puheista. ”En vai?”

Hän lausuu sanat hitaasti ja äänellä, jonka takaa kuultaa huonosti peitelty huvittuneisuus. Pieni käsi työntää Linnean kehoa hieman alemmas, hän joutuu laskemaan kämmenensä vasten lattiaa saadakseen tukea, ja Melissa painaa päänsä kumaraan. Hiukset valahtavat tielle peittäen näkyvyyden, mutta pian jokin kuuma ja kostea koskettaa Linnean rintaa.

”Melissa, minä tarkoitin sitä – ” Linnea aloittaa, mutta lause katkeaa huulien sulkeutuessa nännipihan ympärille. Melissan selkäranka muodostaa kauniin kaaren, tyttö liikkuu hieman hänen sylissään ja sivelee sisäreisiä sillä tavalla, että Linnean on suljettava silmänsä.

”Älä viitsi, en tosiaan halua… sinun on aivan turha, minä…”

Hänet hiljennetään suudelmalla ja Linnea raottaa huuliaan. Hyvä on, menkööt sitten. Hän antaa periksi – mutta ainoastaan tämän kerran.

Pidän lipun korkeella...
Mielialan tasasena.
Suren, koska se auttaa..
Selvitän päätä.
Järjestän itselleni tekemistä.
Muistelen hyvällä.
Rakastan.
Itseäni ja muita.
Annan rakkauden näkyä.
Vaikka se tarkoittaiskin surua..

Kiitokset inspiraatiosta ihanalle Ellalle, joka kuuntelee ja yrittää aina lohduttaa mua. Samalla muistellen rakasta Sasuani, joka liitelee nyt kauniina enkelinä tuolla jossain ja suojelee minua ylhäältä käsin. Tuun aina rakastamaan sua, enkä koskaan unohda sua. Pysyt aina sydämessäni rakas <3

Enkelit ja demonit, suojatit ja tuomitut

Olen joskus kuullut jonkun miettivän, miltä kuoleminen tuntuu. Hänen olisi pitänyt kysyä sitä minulta, sillä minulla on kokemusta asiasta - olen kuollut kahdesti. Ennen ensimmäistä kuolemaani olin kaikin puolin tavallinen. Olin töissä vanhainkodissa, töistä kotiin päästyäni poikkesin ruokakaupan kautta ja annoin aina ovella kerjäävälle miehelle vaihtorahat, joskus enemmänkin jos varaa oli. Minut erotti muista ihmisistä se, että haluni auttaa muita oli suuri, olin joskus kokenut elämäni tarkoitukseksi muiden auttamisen. Myöhemmin se paljastui myös kuolemani tarkoitukseksi, sillä eräänä päivänä kaupasta kotiin kävellessäni raskaita muovikasseja kantaen metsiköstä eteeni ilmestynyt mies varasti rahani ja puukotti minua jättäen sitten kadunvarteen kuolemaan. En pistänyt hänelle vastaan, ajattelin hänen olevan köyhä ja tarvitsevan ruokaa lapsilleen, mutta silti hän tappoi minut, vaikken sormeanikaan nostanut niin sain kolme kivuliasta iskua vatsaani. Myöhemmin syytin omaa sinisilmäisyyttäni ja sitä, että olin ollut typerä ja oikaissut metsän kautta iltamyöhään.

Kuoltuani minusta tuli suojelusenkeli. Valitsin juuri syntyneen lapsen, jonka koko elämän ajan pysyin hänen vierellään, ohjasin alussa pienet askeleen oikealle polulle ja lopuksi tuin kuihtunutta vartaloa parhaani mukaan sen tullessa määränpäähänsä. Olin paikalla ensimmäiset ja viimeiset askeleet, tuin, ohjasin, suojelin. Valitsin suojatikseni aina pienen tytön, sellaisen jossa oli silmissäni jotain erityistä. Ja jokaisesta heistä kasvoi vahva nainen, he kaikki olivat minun prinsessojani, vaaleita keijukaisiani, pieniä ja siroja tyttösiäni. Kaikki paitsi viimeisin, Carolyn. Hän oli erilainen.

Valitsin hänet samoin kuin muutkin tytöt, heti syntymän jälkeen. Olin jo päättänyt siirtyä seuraavan luokse, kun Carolyn kiinnitti huomioni. Hän ei syntyessäänkään itkenyt, oli vain hiljaa ja tapitti kätilöitä silmillään joissa oli jo silloin jotain merkillistä - unelmoiva utu ja terävä tahto loivat erikoisen yhdistelmän. Hänet jouduttiin pistämään itkemään, jotta tiedettäisiin onko tyttö kunnossa, ja kevyeen nipistykseen vastaava kimeä parkaisu liikautti jotain sisälläni. Palasin välittömästi takaisin, tuo tyttö oli minun.

Hänestä tuli silmäteräni, kaikista tärkein suojateistani. Vaikka en tahtonut nostaa häntä jalustalle jo kuolleiden tyttösteni ohi, en mahtanut itselleni mitään. Tuossa tytössä oli jotain sellaista, joka sai uuden kiihkon syttymään sisälläni, joka sai minut varjelemaan häntä entistä tarkemmin. Pidin hänen kädestään kiinni kun hän käveli muhkuraista hiekkatietä, puhalsin sekä henkiset että fyysiset haavat kuntoon, lauloin hänet uneen ja pidin silmällä tarkemmin kuin ketään muuta koskaan ennen. Tytöstä kasvoi pulleakasvoinen pienokainen, ja vaikka hän ei ollutkaan kuin aiemmin holhoamani kiharapäiset sirot ballerinat, hän oli silti kauniimpi kuin yksikään heistä. Hän oli ainoa, jota katsellessani sisimpäni valtasi lämpö, ainoa jonka kanssa tunsin itsekin taas eläväni. Hän oli minulle niin tärkeä, ettei kukaan voisi sitä koskaan ymmärtää.

Oli vain yksi asia, miltä en voinut pientä tyttöäni suojata. Saatoin varjella häntä kolhuilta, suojella onnettomuuksilta, varjella pahoilta ihmisiltä, mutta yhdeltä en häntä voinut pakoon viedä: demonilta, hirviöltä, pirulta, saatanalta, pahuudelta. Siltä ei voinut yksikään enkeli lastaan suojella, ei vaikka kuinka olisi tahtonutkin. Jokaisen ihmisen sisällä oli demoni, mutta yleensä se aiheutti vain pieniä huonoja tapoja, kuten valehtelua, itsekkyyttä, tahdittomuutta tai vihamielisyyttä. Joillain ihmisillä se kuitenkin aiheutti pahempaakin, murhanhimoisuutta tai totaalisen sekoamisen. Sellaiset ihmiset, joiden demoni oli liian vahva, usein siirsivät osan siitä jollekin toiselle tekemällä jotain pahaa - murhaamalla, haukkumalla, millä tahansa henkistä tai fyysistä vahinkoa aiheuttavalla tavalla. Muiden demonit eivät kuitenkaan vaikuta siirrettyyn ihmiseen samalla tapaa kuin alkuperäiseen omistajaansa, vaan ne aiheuttavat itsetuhoisuutta, ne eivät pidä uudesta omistajastaan vaan tahtovat tämän tekevän itselleen pahaa. Minun ei olisi kuulunut tietää tätä kaikkea, enhän edes nähnyt koko vastenmielisiä olioita, mutta minulle kävi niin, että pienokaiseni joutui muiden demonien vastaanottajaksi. Enkä voinut kuin katsoa vierestä, kun tyttöä kiusattiin ja nälvittiin tämän pulleuden takia, en voinut kuin kuivata kyyneleet ja toivoa parasta. Toivoa olevani tarpeeksi vahva pitämään hänet kunnossa. Ihminen ei voi tehdä itsemurhaa niin kauan kuin enkeli on hänen suojanaan, mutta useimmat enkelit kiintyvät suojatteihinsa niin, että ahdistuvat heidän ahdingostaan ja lopulta jättävät lapsensa yksin ajatellen, että heidän on parempi päästä kärsimyksestään. Silloin demoni ottaa vallan.

Epäoikeudenmukaisuuden nimissä enkeli ei tietenkään pystynyt tappamaan itseään - tai pystyi, yhdellä keinolla. Pelastamalla kuolevan ihmisen, jolloin veroksi kuolema tappaa enkelin. Totuus oli julma, epäoikeidenmukainen, kylmä, mutta silti aivan liian helppo ymmärtää - eikö kaikki tässä maailmassa ollut sellaista?

Minä päätin, että niin ei käy. Jotkut ihmiset olivat niin vahvoja, että pystyivät taistelemaan pahuutta vastaan, ja minä toivoin kovasti että minun tyttöseni olisi yksi heistä. Hänestä kasvoi nuori nainen, mutta muutaman vuoden aikana hän muuttui kovasti. Hymy pyyhkiytyi pois kasvoilta, hiukset värjäytyivät mustiksi ja roikkuivat silmillä, jotka oli mustattu kajalilla, vaatteet olivat tummia, keho laihtui kapeammaksi kuin olisin voinut koskaan kuvitella, kaikki ilo oli poissa. Annoin sen tapahtua, ajattelin hänen olevan tyytyväinen itseensä kun sai olla erilainen. Mutta olin typerä, kun en huomannut sitä - itsetuhoisuutta. Tyttöseni kasvoi vihaten itseään, vihaten maailmaa, vihaten elämää.

Veri virtasi tytön käsivarrella, kun hän painoi veitsen toistumiseen luunvalkealle iholleen. Kyyneleet valuivat poskilla levittäen tumman ripsivärin viiruiksi kasvoille, epätoivoa huutavaksi maalaukseksi elävälle paperilleen. Veitsi upposi tytön ihoon uudelleen ja uudelleen, ei välittänyt vanhoista arvista eikä ranteeseen asti valuvista verinoroista. Se oli säälimätön. En voinut muuta kuin katsella vierestä, kun kaunis tyttöni vajosi taas kerran epätoivonsa syövereihin - se oli toinen asia jolta en voinut häntä suojella, itseltään. Vaikka tuo kaikki oli demonien aiheuttamaa, syytin siitä silti tätä vinoon kasvanutta maailmaa. Miksi minun tyttöseni, miksi juuri hän? Ainoa mitä pystyin tehdä oli pysyä hänen vierellään ja olla antamatta periksi demonin halulle tapattaa hänet, vaikka tytön huulilta usein pääsi epätoivoinen pyyntö kuolemasta, en antanut periksi.

Suojelin itseäni leikkimällä kaiken olevan kunnossa. Samalla huomasin muutoksia itsessänikin, huomasin tavassa jolla tahdoin tyttöäni suojella jotain eriskummallista. Kun hän kuoriutui illalla vaatteistaan, mieleni olisi tehnyt painaa sormeni hänen iholleen, koskettaa edes vähäsen. Hän oli muuttunut paljon, silloin ymmärsin siitä pienestä tytöstä kuoriutuneen nuoren naisen. Kapea vyötärö oli saanut vierelleen leventyneen lantion, rintojen muoto oli pyöreä ja tasainen, kasvonpiirteet aikuismaisemmat. Ikkunasta sisään puskevaa hämärää valoa vasten hänen vartalonsa siluetti oli kauneinta, mitä olin vähään aikaan nähnyt. Annoin itselleni luvan halata häntä nopeasti, kiersin käteni kapean vyötärön ympärille ja laskin pääni olkapäälle. Se tuntui hyvältä, saada koskettaa pehmeää ihoa ja haistaa hieman kukkainen tuoksu sen pinnasta. Mutta tunteeni syvenivät, huomasin alusta asti tuntemani erityisen tärkeyden olevan rakkautta, rakkautta sopimattomalla tavalla. Katselin tytön huulia ja mietiskelin, miltä tuntuisi suudella niitä, katselin kun hän harjasi hiuksiaan enkä voinut vastustaa halua hipaista kiiltäviä, mustia suortuvia, katselin kun hän voihkaisten kosketti itseään ja toivoin omien sormieni olevan hänen sisälleen uppoavien tilalla. Hän oli täydellinen.

Eräänä iltana annoin itselleni luvan käpertyä hänen viereensä nukkumaan. Hänen peiton alta pilkistävä kauniin vaalea olkapäänsä suorastaan kutsui minua koskemaan, kohoileva vartalo tahtoi minun kietovan käteni sen ympärille. Yleensä torkuin polvillani hänen sänkynsä vieressä, joskus pidellen kiinni pienestä kädestä ja karkottaen pahat unet, mutta nyt kipusin varovasti tytön viereen lämpimän untuvapeiton uumeniin. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja painoin pääni hänen niskansa pehmeää ja lämmintä ihoa vasten - ja lähes välittömästi kun huuleni hipaisivat tytön niskaa, hän liikahti levottomasti. Säikähdin ja kavahdin kauemmas tarkkaillen hänen liikehdintäänsä. Voipunut voihkaisu, kyljen vaihto, silmien raotus ja hän tuijotti suoraan minun lävitseni. Tai… minua?

“Kuka sinä olet?” tyttö kuiskasi hiljaa katsellen minua lämpimillä silmillään.

“Sinun suojelusenkelisi, kultaseni”, vastasin ääni täristen ja mietin, miten ihmeessä hän saattoi nähdä minut. Liikahdin levottomasti, kun tytön katse kulki lävitseni tarkkaavaisena. Hän hymähti pienesti.

“Sinä oletkin olemassa”, hän kuiskasi ja kohotti kätensä hipaistakseen poskeani kevyesti. Tunsin kylmien väreiden tanssahtelevan selkäpiilläni.

“Niin”, henkäisin ja koetin saada juoksuun lähtenyttä sydäntäni rauhoittumaan. Eihän minulla edes ollut sydäntä, miten saatoin tuntea sen? Mitä minulle oli tapahtunut?

Tytön sormet kulkivat höyhenenkevyesti kaulallani tunnustellen minua, miettien olinko todella siinä - ja minä mietin samaa. Hitaasti sormet nousivat leualleni, sivelivät ylähuuleni kaarta. “Suutele minua”, tyttö yhtäkkiä käski hiljaa päättäväisyyttä äänessään.

Ehdin vain hengähtää jotain epämääräistä, kun tyttö nojautui lähemmäs. Tunsin hänen hengityksensä kutittelun kasvoillani, olisin voinut laskea jokaisen pilkkeen hänen silmäkulmistaan. Hitaasti nojauduin eteenpäin ja painoin huuleni tytön huulille.

Sillä hetkellä kaikki muuttui - juuri kun huulemme hipaisivat toisiaan, katosin taas tytölle näkymättömään muotoon, ja hän jäi hämmentyneenä istumaan sängylleen. Vilkuiltuaan vauhkona ympärilleen hetken aikaa hän painoi päänsä takaisin tyynyyn ja vaipui uneen. Käperryin varovasti hänen selkäänsä kiinni, mutta enää mitään ei tapahtunut. Pettyneenä suljin silmäni ja kuvittelin, että palanen siivestäni ei juuri ollut katkennut ja kuihtunut toivoni mukana. En ikinä voisi olla ihminen, en ikinä enää.

Seuraavana päivänä yöllinen välikohtaus ei tuntunut vaivaavan tyttöä - joko hän ei muistanut sitä tai kuvitteli sen olevan vain unta. Olin kieltämättä hieman loukkaantunut, mutta ymmärsin silti; enhän itsekään olisi hänen tilanteessaan uskonut minun olevan olemassa. Päivät rullasivat eteenpäin, kuukaudet kuluivat ja tyttö alkoi viettää aikaansa erityisen paljon erään pojan kanssa. Pojalla oli samanlaiset tummat hiukset ja epätoivoinen kaiku äänessään, lävistys kasvoissaan ja kuolemantoivo huulillaan. Hän ei ollut hyvää seuraa minun tyttöselleni, he imivät elämän kuiviin toisistaan vuorotellen. Ja kun surullisin mielin katselin heidän alastomien vartaloidensa kiertymistä yhteen, katkeroituneet ja rikki revityt toiveeni heräsivät eloon, herättivät minussa hylätyksi tulemisen tunteen. Ei hän minua tarvinnut.

Ja niin tein elämäni ja kuolemani pahimman virheen, jätin hänet yksin. Vain pariksi tunniksi ennen kuin palasin takaisin, ja siinä missä tyttöni oli pienoisena kiharapäisenä enkelinä uneen vaipunut, makasi nyt kuihtunut, omaan helvettiinsä vajonnut tyttö ranteet auki viillettynä, unilääkettä suonissa vaarallinen määrä. En voinut muuta kuin istua hänen vierellään ja odottaa kuoleman hiipimistä paikalle, itkien puroa lattialle jonka kuivuneet veritahrat huusivat minulle sen vääryyden määrää.

Samana iltana tiesin tismalleen, mitä minun tulisi tehdä. Etsisin sen pojan, jonka olin nähnyt makaavan tyttöni kanssa, tiesin hänen päätyvän samaan ratkaisuun. Löysin hänet junaraiteen kupeelta enkelinsä kanssa joka oli kuin peilikuva minusta, itki lohduttomana kykenemättömänä pelastamaan lastaan, valinneena saman tien jonka minä valitsin - tai en oikeastaan valinnut, en puhtaasta tahdostani, vaan katkeruuttani erehdyin. Ja sillä hetkellä kun enkeli käänsi selkänsä suojatilleen, juoksin hänen luokseen ja otin omakseni, juuri ajoissa jotta ehdin sysätä pojan syrjään junan edestä ja mennä hänen tilalleen.

Ja niin minä kuolin toisen kerran, kykenemättömänä pelastamaan sitä jonka olisin tahtonut pelastaa. Laihana lohtuna toimi se, että sentään olin pelastanut jonkun, sentään olin antanut sille pojalle vielä tilaisuuden. Tilaisuuden elää, elää niin kuin olisin niin kovasti itsekin tahtonut tehdä.

Katson sinua taas kauempaa.
Sinäkin vilkaiset minua varovasti.
Pelkäät tunteitasi.
Näen sen silmistäsi.
Tiedän kuinka paljon haluaisit sitä,
mutta pelkäät.
Pelkäät menettäväsi kaiken.
Suosion, maineen, ystävät.
Ystävät, jotka eivät oikeasti ole ystäviäsi.
He ovat vain ihmisiä,
joiden kanssa vietät aikaa,
vain siksi, että sinulla olisi joku.
Minä haluaisin olla se joku sinulle.
Haluaisin olla aina vierelläsi.
Lohduttaa sinua suruissasi.
Nauraa kanssasi, kun olet onnellinen.
Mutta sinä et anna minulle mahdollisuutta,
koska pelkäät.

Tänään minä teen sen.
Teen sen kaikkien uteliaiden silmien alla.
Seisot taas tavanomaisessa paikassasi ringissä.
Ringissä, jossa niinkutsutut ystävät puhuvat.
Puhuvat jostain, jolla ei ole sinulle mitään väliä.
Kävelen siihen viereesi.
Huomaat minut ja huulillesi kohoaa hymy.
"En jaksa enää odottaa", sanon ja kiedon käteni ympärillesi.
Menet hieman hämillesi, mutta hymyilet edelleen.
Painan huuleni huulillesi.

Mitä jos?

Mitä jos en enää huomenna olisikaan täällä?
Jos en avaisikaan aamulla silmiäni?
Jos vain jäisin rauhallisena nukkumaan?

Mitä jos löytäisit minut sängyltäni hymyillen?
Jos en heräisikään vaikka kuinka ravistelisit?
Jos en vastaisi Hyvän huomenen toivotuksiisi?

Katuisitko riitaamme?
Muistaisitko hyvät ajat?
Jatkaisitko elämääsi ilman minua?

Yksin...?
Pimeässä...?
Minua muistellen...?

Rakastaisithan minua yhä, vaikka lähtisin?