I hate you
I love you
My mind is a mess
I want you
I ignore you
What can I do?
I need you beside me
But I don't want you here
Cause all I need is you and me

One star is shining in the sky
Alone...
Like me
I miss you
Oh baby,
how I wish I could crab you in my arms
Kiss your lips
Your neck
Your arms
Your chest
Your belly
Your legs
How I wish you could come back to me
But you can't
You'll never coming back
cause now you live in heaven
cause now you're white and beautiful angel
My angel
My own Guardian Angel

Kuolemisleikki (K-18)

”Kun lasken kolmeen – ”

Linnea kuljettaa sormeaan hellästi, tuskin tuntuvasti pitkin Melissan käsivartta aina leukapieliin asti ja kohottaa tämän päätä saadakseen tytön paljastamaan kaulansa.

”Sinusta tulee kuollut.”

Hän vetää kynnellään viillon kaulavaltimon poikki. Melissan silmissä välkähtää, kun hänen kurkkuaan revitään auki.

”Kuollut?”

”Kuin kivi”, Linnea kuiskaa ja painaa kynsillään huolellisia kuvioita solisluihin. ”Tiedäthän, millaisia ruumiit ovat – ne eivät puhu, eivät vastustele, eivät reagoi millään tavalla, vaikka niihin koskettaisi kuumalla raudalla. Ne vain ovat, pysyvät paikoillaan.”

”Minä tiedän”, Melissa nyökkää ja sulkee silmänsä valmiina kohtaamaan oman valekuolemansa. Linnea painaa oikean etusormensa tämän ohimolle kuin aseen ja huulensa kiinni tämän korvaan.

”Kolme… kaksi… yksi – ”

Kielen naksahdus on merkki ja Melissa rojahtaa lattialle kuin narunsa katkonut sätkynukke. Linnea jää hetkeksi seisomaan tytön ylle ja katselee työnsä tulosta. Ruumis makaa keskellä olohuonetta – sen jalat ovat hiukan koukussa, polvet osoittavat kohti itäseinää ja kasvot ovat kääntyneet samaan suuntaan. Tummat hiukset ovat levähtäneet hajalleen ja katsoessaan tarkkaan Linnea näkee, kuinka veri noruu hitaasti puhtaanvalkoiselle matolle.

Melissan ruutuhame on noussut lattiaan tömähtämisen seurauksena rivosti ylös ja polvistuessaan tytön viereen Linnea vetää kankaan hellästi jalkojen peitoksi. Hän sivelee Melissan kasvoja, jotka hohkaavat vielä hiljalleen niistä pakenevaa elinlämpöä, mutta muuttuvat kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa kylmiksi kuin marraskuu. Rusehtava iho kalpenee, huulet alkavat sinertää – kädet ja jalat kohmettuvat ensimmäisinä. Hiukset sentään pysyvät vielä päässä, Melissan täydellisyyttä hipova kruunu, joka on niin tummaa ruskean sävyä, että sitä voisi hämärässä valaistuksessa pitää lähes mustana.

”Olet niin helvetin kaunis kuolleenakin.”

Ei vastausta. Linnea upottaa sormensa paksuun tukkaan ja vetää; ei reaktiota. Ei tietenkään reaktiota, kuolleet eivät huuda tai vastaa kohteliaisuuksiin hymyilemällä hiljaista, valloittavaa hymyä.

Linnea voisi oikeastaan viettää koko iltansa vain katselemalla paikoillaan makaavaa Melissaa, ihailla tämän siroa vartaloa, verisuonia kämmenselissä, luotireikää ohimossa. Mutta hiljalleen pelkkä ruumiin katselu ei enää riitä kuljettamaan sävähdyksiä pitkin selkäydintä ja silloin Linnea asettaa varovasti kätensä tukemaan Melissaa takaraivosta ja yläselästä. Varoen – kuin tämä olisi hauras posliininukke ja voisi hajota millä hetkellä hyvänsä, vaikka Linnea hyvin tietää hajoamisen alkavan vasta paljon myöhemmin – hän kohottaa tytön rennon yläruumiin itseään vasten ja painaa tämän huulille suudelman.

Linnea tietää kokemuksesta, että vain noin yksi tyttö kymmenestä osaa leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa – yhdeksän muuta antavat heti, jos heitä vain katsoo hieman pidempään kuin muita. Melissa on samanlainen, vastaa aina suudelmiin viivyttelemättä kuin pelkäisi Linnean lopettavan jos hän antaa odottaa itseään vaikka sitten äärimmäisen lyhyen hetken, sadasosasekunnin – tosiasiassa se, että Melissa on nyt hänen käsivarsillaan täysin liikkumattomana eikä osoita eleelläänkään tietävänsä suutelijansa olemassaolosta, saa Linnean jatkamaan yhä hanakammin.

Naisen kädet voipuvat pian ruumiin elopainon alla ja hän asettelee Melissan takaisin matolle laskeutuen itse mukana tämän rintakehän päälle. Hän sivelee varoen kuolleita kasvoja, hiukset pois tieltä korvan taakse, haluaa tuntea kaikki piirteet sormenpäidensä alla.

”Mitähän minä sinun kanssasi oikein tekisin?” Linnea puhelee itsekseen ja koskettaa kylmää nenänpäätä. Silmäkulmat, amorinkaari, leukaaluu, kasvojen lihakset eivät värähdäkään vaikka tätä kuinka kiusaa ja silittelee. Linnea painaa päänsä hiuksiin ja näykkii korvalehtiä, joiden tietää olevan erityisen herkkä kohta tytön kehossa.

Hän antaa käsiensä liukua tummatukkaisen kyljille ja laskee kylkiluiden määrän ohuen paitakankaan lävitse. Sormet saavuttavat kapean lantion ja terävät luut, juuri niistä kohdista Linnea pitää eniten; ihmiskeho on luonnon kaunein tuotos, ihon lävitse kuultavat tukirangan ääriviivat ja äärimmäisyyksiin venytetty puhtaus tekevät siitä mestariteoksen.

”Kun me kuolemme, viimeiseksi jäävät luut”, Linnea sanoo hiljaa itsekseen ja nousee istumaan polviensa päälle. Hän alkaa napittaa auki Melissan valkoista kauluspaitaa, paljastaa tasaista ihoa nappi kerrallaan. Tyttö on jättänyt pukematta rintaliivit päälleen ja se saa Linnean hymähtämään. Hän vetää kankaan pois tieltä nähdäkseen paremmin ruumiin riisumisen paljastamat kohdat.

Hän ei ole koskaan ehtinyt katsella Melissan kehoa niin tarkasti, sillä tämä vetää aina Linnean harmiksi paidan päälleen kun he ovat lopettaneet seksin, naimisen, rakastelun, miten sitä nyt halutaankaan kutsua. Linnea ei osaa päättää, kuinka paljon siihen sisältyy tunnetta vai onko se pelkkää ruumiillista himoa ja nälkää kosketuksille, raadeltua selkää ja hampaanjälkiä rinnoissa. Hän itse viihtyy hyvin alasti myllätyillä lakanoilla, mutta Melissa ei halua antaa hänen nähdä itseään yhtään sen enempää kuin on pakko. Tyypillistä teinityttöjen ujostelua ja aivan turhaan.

Nyt Linnea näkee kaiken sen, mitä häneltä on salattu viimeiset kuukaudet; vasemmassa rinnassa on huomaamatta jäänyt hieman muuta ihoa tummempi läikkä, todennäköisesti syntymämerkki, kylkeä pitkin kulkee pigmenttiläiskiä. Siellä täällä on luomia, ihastuttavin niistä löytyy hyvin läheltä napaa – lähes täydellisen pyöreä, tumma ja hieman suurempi kuin muut. Linnea koskettaa alavatsaan piirtynyttä arpea, todennäköisesti muisto monia vuosia sitten suoritetusta leikkauksesta.

Sellaiset säröt täydellisyydessä viehättävät häntä. Linnea painaa huulensa vasten syntymämerkkiä ja antaa kätensä etsiytyä kohti toista rintaa. Puhtaan estetiikan ihailun lisäksi hänessä alkaa hiljalleen herätä se hyvin tuttu, inhimillinen halu kosketella tytön ruumiista jokaisesta kohdasta, tuntea pehmeät rinnat kämmentensä alla, painaa lanteensa reittä vasten, vetää sisäänsä hiusten ja ihon tuoksu. Ja kuulla Melissan kiihtyvä hengitys, katkonaiset pyynnöt – mutta tämähän on kuollut, lattialla on pelkkä eloton kuori, joka ei henkäise terävästi tai muutu lämpöä hohkaavaksi kasaksi raajoja, kieltä ja kiivaita sanoja. Vaikka Linnea tekisi kaikkensa, hän ei kykene tuottamaan Melissalle minkäänlaista nautintoa.

Rinnalla levännyt käsi alkaa tehdä hidasta liikettä, kieli alkaa hyväillä toista aloittaen syntymämerkistä edeten hitaasti kohti nänniä. Linnea haluaisi vain antautua aisteilleen, mutta hän yrittää silti pitää ajatuksensa kasassa, hillitä itseään, pitäytyä näykkimästä ja imemästä vaikka niin kovasti tekisi mieli. Jotain kunnioitusta sentään, ei Linnea ruumista halua häpäistä, ainoastaan testata hieman.

Miltä se tuntuu, kun iho käy kylmäksi? Katoavatko ihmisestä kaikki ne tutut ominaisuudet, kaikki tuoksut ja maku, kun kuolee?

Melissasta on aistittavissa vielä toistaiseksi mansikkasaippua, jolla tyttö pesi itsensä vain pari tuntia ennen kuolemaansa. Kaikista pyynnöistä ja vihjauksista huolimatta hän ei ikinä antanut Linnean tulla kanssaan suihkuun, vaikka tämä olisi halunnut olla se, joka hieroo omenashampoota paksuihin hiuksiin ja saippuaa yläselkään niin, että keinotekoinen aromi tarttuisi hänenkin käsiinsä.

Linnea nousee sen verran, että saa kiskottua puuvillapaitansa päältään, ja napsauttaa rintaliivien hakaset samalla kertaa auki. Hän hylkää vaatteet matolle ja painautuu paljaan ihonsa koko pinta-alalla vasten Melissaa, tahtoo kerätä ruumiinlämmön viimeiset rippeet itseensä.

Nainen painaa lisää levottomia suudelmia rintoihin ja sitten kaulalle, kätensä hän sujauttaa Melissan niskaan ja painelee nikamia. Rintakehät painuvat toisiaan vasten, Linnean alavatsassa värähtää tuttu polte ja hän nirhaisee tahtomattaankin nuoremman kaulaa hampaillaan. Hänen on pakko antaa käsiensä laskeutua jälleen tutkimaan kehoa, liukumaan vaativina pitkin kylkiä ja lantiota. Pian hän seuraa huulillaan perässä, nuolee kapean polun solisluiden kautta rinnoille, pysähtyy hetkeksi imemään nännejä ja tuntee, kuinka itsehillintä murenee jokaisella edetyllä senttimetrillä.

Melissan liikkeistä tuntui aina nuoruus ja kokemattomuus, hänen kätensä olivat usein väärässä paikassa väärään aikaan ja varsinkin kielityöskentely oli kömpelöä. Alkuaikoina hänellä oli tapana purra Linnean alahuulta suudelmien välissä, mutta se loppui siihen kun vanhempi kerran huomautti asiasta. Tyttö oppi nopeasti, se on pakko myöntää ja kaikesta epävarmuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – tämä sai aina jossain vaiheessa Linnean sekoamaan, vaikka hän ei sitä mielellään myönnä kellekään.

Sillä Linnea on mitä on; aina johtava osapuoli, tyyni ja hallittu, eikä ikinä anna tilanteen luisua pisteeseen, jossa hän voisi menettää kontrollin itseensä ja siihen, mitä on tapahtumassa.

Mutta suudellessaan Melissan vatsaa ja leikkausarpea Linnea unohtaa hetkeksi keskittyä pitämään itseään kasassa ja se lyhyt hetki riittää ylittämään rajat; nuori nainen tulee tietoiseksi kehostaan, joka puolella säteilevästä kihelmöinnistä, alavatsan poltteesta ja kuumuudesta nivusissaan. Tässä puolitietoisessa tilassa hän avaa farkkujensa napituksen ja vetää housut pois jaloistaan, asettuu sitten istumaan Melissan oikean reiden päälle ja liikuttaa itseään vasten sukkahousujen verhoamaa jalkaa.

Hän nojautuu suutelemaan Melissan elottomia huulia, ne ovat hieman raollaan eikä Linnea muista, jäivätkö ne alun perin sellaiseksi vai aukesivatko jossakin myöhemmässä vaiheessa, hakee käsillään paljasta ihoa, rintoja, vatsaa, työntää sormensa sukkahousujen alle ja rullaa niiden yläreunaa alemmaksi koskettaakseen paremmin tytön sisäreittä. Hän tarttuu Melissan polvitaipeeseen ja vetää tämän jalan koukkuun, se hankaa paremmin klitorista ja hetken aikaa Linnean ajatukset kiinnittyvät ainoastaan siihen hyvänolon tunteeseen, joka voimistuu ja laimenee vuoronperään saavuttamatta kuitenkaan missään vaiheessa huippuaan. Hän sulkee silmänsä ja keskittyy muodostamaan mielikuvia verkkokalvoilleen.

Jos Melissa eläisi, Linnea antaisi tytön nuolla rintojaan ja painaisi sitten tämän päälakea vihjaavasti, jotta tämä ymmärtäisi laskeutua alaspäin hänen kehollaan ja haudata lopulta kasvonsa haaroihin. Mutta Linnea on tappanut rakastajansa eikä hänellä ole kuin liikkumaton ruumis ja kasa muistikuvia siitä, miltä Melissan kieli tuntuu jalkojen välissä.

Kuin automaattisena, lihasmuistiin painuneena liikkeenä Linnean käsi liikkuu sisäreittä pitkin alushousujen alle. Hän hyväilee hetken karvoitusta ennen kuin ymmärtää, että jotain on pielessä; kämmenselkää vasten painuva kangas on kostunut. Kuolleet eivät kiihotu. Linnean sormet osuvat häpyhuulten väliselle herkälle alueelle ja silloin hänen allaan makaavan ruumiin huulilta karkaa sarja epämääräisiä ääniä, epäonnistuneesti tukahdutettuja voihkauksia ja ne riittävät särkemään heidän ylleen langenneen illuusion.

Linnea vetää kätensä hieman vastahakoisena pois ja siirtyy kauemmas Melissasta, jonka silmät ovat nyt auki ja paljas rintakehä kohoilee kiivaan hengityksen tahdissa. Vanhemman sisällä läikähtää julma itsetyytyväisyys; hän tiesi, ettei Melissa kestäisi kauaa hänen kosketuksensa alla, vaikka yllättävän pitkän aikaa siinä silti meni. Ilmeisesti tyttö pystyy kyllä hillitsemään itsensä, jos vain niin haluaa.

”Linnea, etkö sinä voisi – ”

Melissa on kääntänyt silmänsä suoraan häneen ja ilme on pyytävä. Linnea vilkaisee nopeasti tämän levitettyjä jalkoja, mutta pudistaa päätään.

”Ei, me sovimme, että vain niin kauan kuin pysyt roolissasi.”

”Mutta leikki loppui jo”, Melissa anelee ja kierähtää ketterästi polvilleen. Hän konttaa umpeen sen pienen etäisyyden heidän välillään ja asettuu istumaan hajareisin toisen syliin. Tummat hiukset valuvat pitkin selkää ja kasvoilla on viaton ilme.

Linnea yrittää työntää tytön kauemmas itsestään. ”Säännöt ovat säännöt, Melissa, sinä hävisit, putosit roolistasi etkä saa tänä iltana yhtään enempää.”

Tyttö kohottaa kulmakarvojaan kuin olisi yllättynyt vanhemman puheista. ”En vai?”

Hän lausuu sanat hitaasti ja äänellä, jonka takaa kuultaa huonosti peitelty huvittuneisuus. Pieni käsi työntää Linnean kehoa hieman alemmas, hän joutuu laskemaan kämmenensä vasten lattiaa saadakseen tukea, ja Melissa painaa päänsä kumaraan. Hiukset valahtavat tielle peittäen näkyvyyden, mutta pian jokin kuuma ja kostea koskettaa Linnean rintaa.

”Melissa, minä tarkoitin sitä – ” Linnea aloittaa, mutta lause katkeaa huulien sulkeutuessa nännipihan ympärille. Melissan selkäranka muodostaa kauniin kaaren, tyttö liikkuu hieman hänen sylissään ja sivelee sisäreisiä sillä tavalla, että Linnean on suljettava silmänsä.

”Älä viitsi, en tosiaan halua… sinun on aivan turha, minä…”

Hänet hiljennetään suudelmalla ja Linnea raottaa huuliaan. Hyvä on, menkööt sitten. Hän antaa periksi – mutta ainoastaan tämän kerran.

Pidän lipun korkeella...
Mielialan tasasena.
Suren, koska se auttaa..
Selvitän päätä.
Järjestän itselleni tekemistä.
Muistelen hyvällä.
Rakastan.
Itseäni ja muita.
Annan rakkauden näkyä.
Vaikka se tarkoittaiskin surua..

Kiitokset inspiraatiosta ihanalle Ellalle, joka kuuntelee ja yrittää aina lohduttaa mua. Samalla muistellen rakasta Sasuani, joka liitelee nyt kauniina enkelinä tuolla jossain ja suojelee minua ylhäältä käsin. Tuun aina rakastamaan sua, enkä koskaan unohda sua. Pysyt aina sydämessäni rakas <3